”Haluaisin vain tehdä työtä ja maksaa veroni”


Home / Uusin Lehti / ”Haluaisin vain tehdä työtä ja maksaa veroni”


 

Teksti: Teemu Potapoff, Kuvat: Julius Konttinen

Kuntavaalit ovat jo kaukainen muisto vain. Reilu kuukausi sitten päättäjiksi hinkuvien suusta kuultiin jälleen tuttuun tyyliin yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Vaalilupauksissa vannotaan kautta kiven ja kannon vähäosaisille sitä parempaa oksaa, vaikka jokainen meistä tietää, että jahka ääni on sujahtanut kirstuun, vaalilupaukset ovat yhtä haalistuneita kuin vanhat Polaroid-kuvat. 

Freestyle-lehti jalkautui Helsingin Sörnäisiin Vailla Vakituista Asuntoa ry:n eli VVA ry:n pyörittämään VEPA-kahvilaan eräänä aurinkoisena keskiviikkoaamuna. Kohtasimme Kristiinan, Pekan, Samin ja Markun, jotka kertoivat elämästään, peloistaan ja haaveistaan.

Kristiina: ”En saa mennä töihin, jos nukun vessassa. Toivoisin, että saisin oman asunnon, jotta voisin mennä töihin. Laittaisin aamulla kahvit, menisin töihin, tulisin illalla kotiin ja maksaisin veroni.”

”Alun perin olen kotoisin Virosta. Suomessa olen asunut kuusi vuotta, ja tulin tänne miehen perässä. Alkuun kaikki oli ok: mies teki töitä ja meillä oli oma asunto. Sitten minäkin löysin töitä. Elämä sai kuitenkin uuden suunnan, kun talomme purettiin. Sitten asiat menivät niin, että välillä meillä oli töitä ja välillä ei ollut. Nyt meillä ei ole omaa asuntoa – asumme Munkkisaaressa hätämajoituksessa. Olemme nukkuneet vessoissa, enkä saa mennä töihin, jos nukun vessassa. Toivoisin, että saisin oman asunnon, jotta voisin mennä töihin. Laittaisin aamulla kahvit, menisin töihin, tulisin illalla kotiin ja maksaisin veroni. Niin kuin kunnollinen kansalainen. Toivoisin, että viiden vuoden päästä minulla olisi oma asunto, oma elämä, oma työpaikka, tule toimeen ja olen veronmaksaja.”

Sami: ”Harmittaa, kun tulee juotua niin paljon. Täytän pian 33, enkä usko, että pääsen enää töihin, kun työhistoriaa on niin vähän.”

”Olen kotoisin Joutsenosta, ja ensimmäisen kerran muutin Helsinkiin vuonna 2007. Olen mielenterveyspotilas. Sairastuin skitsofreniaan vankilassa vuonna 2012. Työkokemusta minulle on ehtinyt kertyä aika vähän, yhteensä ehkä alle vuoden verran Joutsenon leipomosta ja Espoo-Vantaan leipomosta, kunnes jättäydyin sieltä pois muutaman kuukauden jälkeen. Elämäni paras kokemus oli se, kun selvisin kolarista. Ajoin auton penkkaan, eikä tapahtunut mitään. Koin, että se koko tilanne oli jotain yliluonnollista, koska siitä selviytyminen ei pitänyt olla edes mahdollista. Mieleni on peruspositiivinen, vaikka tilanteeni on mitä on. Nykyään harmittaa, kun tulee juotua niin paljon. Uskon, että viiden vuoden päästä olen edelleen samassa tilanteessa kuin tänään. Täytän pian 33, enkä usko, että pääsen enää töihin, kun työhistoriaa on niin vähän. Periaatteessa voisin mennäkin töihin. Se leipomohomma kelpaisi.”

Markku: ”Toivoisin, että pysyisin raittiina ja terveenä, ettei tarvitsisi kulkea tämän rollaattorin kanssa.”
”Viisi vuotta sitten sain asunnon Myllypurosta. Minulla on siisti koti, se ei ole mikään retkeilymaja. Se on minun koti. Siellä ei ryyppäillä. Käyn välillä Myllypuron kirkossa, ja välillä olen ollut Myllypuron seurakunnan avustustyössä laittamassa lakanoita ja tyynynpäällisiä kodittomille. Minulla ei ole mitään koulutusta, mutta olen elämäni tehnyt rakennustöitä. Osaan tehdä aika monenlaista rakennushommaa. Tämän hetkinen elämäntilanteeni on aika heikko. Vituttaa, kun kaikki laskut jäävät hoitamatta, kun kaikkia tukia on pienennetty niin paljon. Ja kaikki on niin kallista. Päihteet ovat, varsinkin viime aikoina, määrittäneet elämääni aika paljon. Välillä tosin saattaa mennä neljäkin kuukautta, etten ota pisaraakaan. Juomiseni on kausiluontoista. Toivoisin, että pysyisin raittiina ja terveenä, ettei tarvitsisi kulkea tämän rollaattorin kanssa. Positiivisella asenteella mennään, ei auta itku markkinoilla.”

Pekka: ”Suurin toiveeni olisi se, että saisin asunnon mahdollisimman pian. Ja vielä kun saisin jotain töitäkin tehdä joskus.”

”Jouduin asunnottomaksi vuosi sitten, kun meni omakotitalo alta. En ole saanut asuntoa vielä mistään. Tällä hetkellä en asu missään. Kaikki sanovat, että olen alakuloinen ja surullisen oloinen. Ja niinhän minä olenkin. Minulla todettiin jokin aika sitten syvä masennus ja sain siihen masennuslääkkeitä. Kyllä niillä ainakin unen saa. Kaikesta huolimatta näen toivoa tulevaisuudessani, en ole luovuttanut kokonaan. Suurin toiveeni olisi se, että saisin asunnon mahdollisimman pian. Ja vielä kun saisin jotain töitäkin tehdä joskus. Olen nyt 55-vuotias, ja setäni jäi omasta ravintolastaan eläkkeelle 85-vuotiaana, joten minulla olisi vielä 30 vuotta aikaa tehdä töitä. Toivoisin vielä tekeväni jotain. Kyllä tässä on vielä paljon hyvääkin tulossa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *