Lastenpsykiatri JARI SINKKONEN: ”On kiinnostavaa, että toisten mukaan ihmisiä ei tulisi lokeroida, ja toiset haluavat luoda lisää viiteryhmiä ja nimilappuja.”

Home / Uusin Lehti / Lastenpsykiatri JARI SINKKONEN: ”On kiinnostavaa, että toisten mukaan ihmisiä ei tulisi lokeroida, ja toiset haluavat luoda lisää viiteryhmiä ja nimilappuja.”

 Tinkimätön lasten puolustaja

Kun suomalaisessa mediassa keskustellaan lapsiin ja kasvatukseen liittyvistä kysymyksistä, kommentoimassa on usein Jari Sinkkonen, lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Mielipiteet ovat suoria, eivätkä poliittisen korrektiuden aikana miellytä kaikkia. Mutta kuka Jari Sinkkonen oikein on ja miten hänestä tuli yksi tunnetuimmista lasten puolustajista? Ja mitän hän saattaisi tehdä, ellei olisi lääkäri?

”Punainen puurakenteinen koulu.” Se on ensimmäinen mieleen tuleva asia, kun lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen, 67, miettii omaa lapsuuttaan Kontiolahdella. Sinkkosen äiti oli kansakoulun opettaja ja perhe asui koulun yläkerrassa. Kylä oli pieni ja turvallinen, ja yhteisöllisyys keskeinen osa arkea. Sinkkonen eli vielä kaiken keskiössä, koska koululla järjestettiin kaikki tapahtumat äitienpäiväjuhlista hartaustilaisuuksiin. Elettiin 50-lukua ja ilmassa oli sodan jälkeisen jälleenrakennuksen optimismia ja selviämisen tahtoa. Ei elämä silti silloinkaan pelkkää auvoa ollut. Perheet olivat isoja ja suurin osa kyläläisistä oli kädestä suuhun eläviä pienviljelijöitä.

Äiti oli opettaja ja isä metsuri, joten emme pyörineet rahassa. Kunta maksoi monille lapsille hiihtomonoja ja kumisaappaita. Ja näöntarkastukseen naapurikuntaan menimme reen kyydillä. Kyllähän bussejakin oli, mutta keskellä talvea se oli epävarmaa.”

Tietysti vähävaraisuus saattoi joitain hävettää, mutta tilannetta helpotti se, että niin monet ympärillä jakoivat saman elämäntilanteen. Vaikeiden kulkuyhteyksien takia Sinkkonen asui oppikoulun aikana neljä vuotta koulukortteerissa, ensin sukulaistädin luona, sitten eräässä lapsiperheessä. Kiristikö se tunnelmia nuorten välillä?

Kyllä minuakin kiusattiin ja saattoi tulla lumipesut. Joensuun yhteiskoulussa oli kova kuri ja rehtori seurasi tarkasti tapahtumia, todella rumaan käytökseen olisi puututtu.” Jos Sinkkosen synnyinseudulla elintaso olikin vaatimattomampaa, niin Joensuussa oli tilanne oli jo toinen. Koulukavereina oli kaupunginjohtajan, arkkitehdin ja varakkaiden liikemiesten lapsia. Olen monet kerrat miettinyt, miten nämäkin olivat niin tavallisia ja mukavia, ja aivan kuin ketkä tahansa. Kukaan ei ollut toista ylempänä, ei ollut niin sanotusti kahden tai kolmen kerroksen väkeä.”

”Totesin yks’kantaan, että pojilla on munat ja tytöillä pimppi. Jumaliste, mikä meteli siitä tuli.”

Nyt taas tuntuu siltä, että nuoret haluavat vimmatusti näyttää omaa statustaan, vaikka kate ei siihen riittäisikään. Vaatteiden ja laukkujen merkit kertovat, mistä kerroksesta tulet. Nykyistä koulukiusaamista Sinkkonen pitää yhtenä suurimmista haasteista, johon tulee keskittää huomio. Sinkkonen kertoo, ettei hän kertaakaan kuullut vinoilua esimerkiksi omista vaatteistaan.

Tai no sen verran opin, ettei punaista neuletakkia pidetty pojalle sopivana.”

Vielä kouluvuosinaan Sinkkonen ei oikein haaveillut mistään. Hänen isänsä ihaili suuresti lääkäreitä, mutta lähinnä siksi, että nämä pystyivät auttamaan häntä kipeän selän ja allergian kanssa. 1960-luvulla lapset alkoivat Sinkkosen mukaan käydä kouluja ihan eri tavalla kuin vanhempansa. Yhteiskunta muuttui ja säätykierto oli mahdollista koulutuksen kautta.

Siinä onnistuttiin Suomessa todella hyvin, vaikka viime vuosina onkin otettu takapakkia.”

Vaikka Sinkkosen omasta lääkärinurasta ei tuolloin ollut näkyvissä vielä kipinääkään, yhdessä asiassa hän loisti.

Olin etevä huilisti. Lukion viimeisellä luokalla Sibelius-Akatemian huilunsoiton lehtori lupasi järjestää minulle omia oppilaita samalla kun opiskelen itse hänen alaisuudessaan”, Sinkkonen kertoo.

Kaksi kesää ennen täysi-ikää hän opiskeli musiikkia myös Sienan musiikkiakatemiassa Italiassa. Silloin näytti jo vahvasti siltä, että Sinkkosesta tulisi soittaja. Pinnan alla väreili kuitenkin toinen ala, johon Sinkkonen suhtautui intohimolla.

Olin 15-vuotiaasta asti ollut hyvin kiinnostunut psykologiasta. Innostus heräsi psykoanalyysin ja Sigmund Freudin teosten kautta.”

Lukion jälkeen Sinkkonen olisi päässyt pelkillä todistuksilla Helsingin yliopistoon lukemaan psykologiaa, mutta valitsikin hakea lääketieteelliseen. Sinne häntä ei hyväksytty, mutta valtiotieteelliseen kyllä. Vuosi 1969 oli poliittisesti latautunutta aikaa. Hyvin nopeasti Sinkkoselle valkeni, ettei hän silloin noissa opiskelupiireissä vaikuttanutta äärivasemmistolaista propagandaa jaksaisi.

Se ei ollut ollenkaan minun paikka.”

Kesällä hän oli lähettänyt hakupaperit Lääkintöhallitukseen, joka välitti Sveitsin tiedekuntiin opiskelijoita Suomesta. Niinpä Sinkkonen pakkasi laukkunsa – sekä huilun – ja suuntasi Sveitsin Fribourgiin, jossa opiskelukielinä olivat saksa ja ranska.

Ranskaa osaan vieläkin kohtalaisesti, mutta nykyään vaatii pari kolme päivää, että pystyn käyttämään sitä luontevasti.”

Seitsemän vuoden ajanjaksoa Sveitsissä Sinkkonen pitää erittäin hyvänä kokemuksena. Lääketieteen opintojen rinnalla hän soitti kahdessa konservatoriossa, oli sijaisena ja teki nauhoja Sveitsin radiolle. Sinkkonen suoritti Sveitsissä huiludiplomin 1975, samana vuonna kuin valmistui lääkäriksi ja palasi Suomeen. Hän kävi valmiina lääkärinä armeijan ja meni töihin Joensuun terveyskeskukseen.

Joensuussa olin orkesterihuilistina, minulla oli oppilaita musiikkiopistossa ja onpa muutamasta tullut ihan ammattilainenkin.”

1983 Sinkkonen muutti Helsinkiin ja silloin hän lopetti soiton opettamisen.

Tytöt jakavat keskusteluryhmissä asioita ystävilleen, joita eivät ehkä koskaan ole tavanneetkaan, ja kuormittuvat toisten ongelmista, joiden käsittelyyn heillä ei ole resursseja.

Vuosia Joensuun terveyskeskuksessa Sinkkonen pitää hyvänä pohjana tulevaa varten. Hän toimi siellä koululääkärinä.

Se oli erittäin hyvä asia lastenpsykiatrin työtä ajatellen. Siirryin lastenpsykiatriseen toimistoon, jossa oli hyvä seniorierikoislääkäri. Sen jälkeen muutin Helsinkiin viemään erikoistumisen loppuun, ja hain heti perään terapiakoulutukseen.”

Sinkkonen kertoo, että vielä 70- ja 80-luvuilla ei liiemmin puhuttu mistään lapsiin liittyvästä. Ei ainakaan samassa määrin, mihin me olemme tottuneet. Yksi syy tähän on varmasti se, että lastenpsykiatria on melko tuore tieteen ala.

Lasten asioista puhuminen nousi valtavalla voimalla myöhemmin, liittyy se sitten kiusaamiseen, avioeroon tai päivähoidon vaikutuksiin. Keskustelu on kuitenkin edelleen hyvin aikuislähtöistä.”

Lapsiin liittyvä keskustelu on tärkeää ja nostaa esiin monia tärkeitä aiheita, mutta siinä on myös murehduttavia piirteitä.

Median osaaminen ja erilaisista tutkimuksista ja selvityksistä raportoiminen on heikkoa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että pienellä ja valikoidulla joukolla tehdystä laadullisesta tutkimuksesta vedetään helposti yleistyksiä ja niistä kirjoitetaan joka paikassa.”

Yhtenä suuren huomion saaneena ”hullutuksena” Sinkkonen pitää keskustelua siitä, montako sukupuolta nyt on.

Lasten oireiden muutokset

Koska lastenpsykiatria on nuori tieteen ala Suomessa, ei ole kovin tarkkaa kokonaiskuvaa siitä, mistä lapsemme kärsivät. Sinkkosen esimies ja ystävä, lastenpsykiatrian professori ja alan pioneeri, edesmennyt Terttu Arajärvi sanoi jo aikanaan, että 50-luvulta lähtien lasten oirekuva muuttui ahdistuksesta ja masennuksesta käytöshäiriöihin.

Sinkkosella on kokemusta 37 vuoden ajalta ja hän on nähnyt saman muutoksen. Hänestä on päivänselvää, että koko ajan kamppaillaan enemmän uhmakkuuden, rajojen rikkomisen ja huomattavien aggressio-ongelmien kanssa.

Ohjaan viittä perheneuvolan työryhmää. Kuulen koko ajan, miten aivan tavalliset, koulutetut ja fiksut vanhemmat eivät pärjää ollenkaan 10-vuotiaan lapsensa kanssa, joka saa pitelemättömiä raivokohtauksia. Tämä on nykyaikaa.”

Toukokuussa oli Lastenpsykiatriyhdistyksen koulutuspäivät, ja kaikkialta Suomesta kuului sama viesti: lähetteitä hoitoon tulee niin paljon, ettei siinä ole mitään rajaa.

Paikalla oli paljon professoreita, eikä kenelläkään ollut selitystä miksi. Kaikki vain ihmettelivät.”

Sinkkosen mukaan nyt vaaditaan rehellisyyttä ja sen tarkastelua, mikä tässä ajassa kuormittaa lasta.

”Yksi kuormittava asia on digitalisaatio, jonka hurma on valloittanut Suomen.”

Sinkkosen julkinen ura alkoi 80-luvun lopulla, kun eri medioilta alkoi tulla haastattelupyyntöjä. Syytä tähän hän ei osaa sanoa. Varsinainen räjähdys tapahtui keväällä 1990, kun Sinkkosen ensimmäinen kirja Pienistä pojista kunnon miehiä ilmestyi.

Kirjasta nostettiin muun muassa se, että puolustin pikkupoikien pyssyleikkejä. Korostin, ettei leikissä ole kyse väkivallan esiasteesta. Tämä oli mannaa toisille, mutta myös suututti monet.”

Lapset ymmärretään Sinkkosen mukaan usein väärin. Leikeissä on kyse rooleista ja harjoittelusta, joka palvelee kasvua ja perustuu mielikuviin – ja sen jälkeen rekvisiitta pannaan pois ja ollaan kuin ennenkin. Toiseen samaa aihetta käsittelevään kirjaansa, Elämäni poikana (2005), Sinkkonen löysi runsaasti tutkimustietoa poikien koulunpihakäyttäytymisestä. Nahistelu ja paini ei ole väkivaltaa, ja se pitäisi ymmärtää.

Ketunpoikasetkin telmivät, ja vaikka se vahingossa yltyisikin, kyse ei ole väkivallasta.”

Sinkkosen mielestä väkivaltaviihteen katsominen tai väkivaltaisten pelien pelaaminen on täysin eri asia kuin se, että leikin luo omalla mielikuvituksellaan kavereiden kanssa ja sopii yhteiset säännöt. Eikä räiskintäpelien pelaamistakaan pitäisi hänen mukaan tuomita, vaikka järkeä on syytä käyttää, koska peleillä on addiktoiva vaikutus. Maailmalta tulee uutisia ja tutkimuksia, jotka puhuvat kasvavan ongelman puolesta. Kiinassa on vierotusklinikoita lapsille. Sinkkosen mukaan olemme nähneet vasta alun.

Suomessa yhä useammin perheneuvolaan otetaan yhteyttä lapsen peliriippuvuudesta. Kyseessä on 10-vuotias poika, joka ajattelee vain pelimaailmaa. Ääritapauksissa kyse on alkoholismiin rinnastettavasta riippuvuudesta, se toimii aivoissa samoin.”

Sinkkonen mainitsee uutisen englantilaisesta pienestä tytöstä, jonka koulusta oli otettu yhteyttä vanhempiin, koska tyttö nukkui tunnilla. Selvisi, että tyttö oli jäänyt koukkuun suosittuun Fortnight-peliin, jota pelasi läpi yöt – jopa niin, että sänky oli märkänä, koska hän ei ollut malttanut käydä vessassa. Nyt lapsi on vieroituksessa.

Ja vaikka enää ei sai puhua tytöistä ja pojista, vaan kaikki ovat henkilöitä, niin tässä ero kyllä näkyy selvästi. Pojat pelaavat räiskintäpelejä ja tytöt ovat someriippuvaisia.”

Sinkkonen kertoo, että someriippuvuudella on yhteys masennukseen. Tytöt jakavat keskusteluryhmissä asioita ystävilleen, joita eivät ehkä koskaan ole tavanneetkaan, ja kuormittuvat toisten ongelmista, joiden käsittelyyn heillä ei ole resursseja.

Kajaanissa asuvan chat-kaverin viiltelystä ja syömishäiriöistä stressaannutaan niin, että oma elämä kärsii ja yöt nukutaan puhelin tyynyn vieressä.”

Kännykät ovat kasvaneet niin tiukasti kiinni lapsiin, että hetkenkin puhelinhiljaisuus säikäyttää tai voi saada epätoivoisen viestittelijän raivon partaalle.

Pulma on se, ettei nuorilla ja edistyksellisilläkään vanhemmilla välttämättä ole kosketus tällaiseen maailmaan. Kehitys menee vauhdilla, jonka perässä ei pysy, vaikka haluaisi”, Sinkkonen pohtii.

Riippuvuuksien uudet muodot

Lapsia ja nuoria on yli ajan kiinnostanut se, mistä he ovat tulleet ja miten he ovat alkunsa saaneet. Uteliaisuus on tervettä, mutta nykyään se voi johtaa traumatisoivien asioiden äärelle.

Vielä parikymmentä vuotta sitten ei tarvinnut miettiä nettipornoa, törkeitä pelejä tai somemaailmaa, koska sitä ei ollut.”

Nyt nämä ovat läsnä arjessa – ja taskussa – päivittäin, ja saattavat olla tie riippuvuuksiin jo hyvin varhaisessa iässä. Ja puhjettuaan riippuvuudet voivat iän myötä ottaa uusia muotoja vedonlyönnistä shoppailuun.

Pornoriippuvuutta on nyt jo nuorilla teinipojilla, tiedän sen omien terapiakokemusten perusteella. 13-vuotiaat tietävät hyvin, mistä pornoa löytyy ja voivat käydä näillä nettisivuilla välitunneilla.”

Sinkkonen kertoo tapauksesta, jossa erään yläkouluikäisen pojan äiti oli ilmaissut tämän takia huolensa vanhempainillassa. Hänelle oli hihitelty ja vastattu, että ”kyllähän mekin selailimme isän Ratto-lehtiä 80-luvulla”.

Nykyajan kovan porno ja lehdet, joissa naiset makasivat heinikossa bikineissä, ovat eri maailmasta. ”Ajat ovat todellakin muuttuneet.”

Sinkkonen on usein lainattu ja haastateltu asiantuntija, kun keskustelua käydään lapsista ja kasvatuksesta. Ja usein keskustelu jatkuu ohi aiheen Sinkkosen kommenteista, jotka välillä ärsyttävät ihmisiä. Mistä tulee eniten kritiikkiä?

Minua on syytetty heteronormatiivisuudesta. Ja olisi kyllä kiinnostava tietää, mitä helvettiä se oikein tarkoittaa. Tietysti olen puhunut lapsen äiti- ja isäsuhteesta, mutta sellainen on jokaisella lapsella, vaikka isä olisi koeputkessa oleva siittiö. Olen puhunut omasta mielestäni asiallisesti sitä, missä heteroparin ja naisparin lasten tilanne on samanlainen ja missä se voi olla erilainen.”

Nyt Sinkkosta hieman hymyilyttää. Hän myöntää, että ehkä sitä voisi jo olla vähän enemmän ”hoksottomia” sen suhteen, mihin ja miten kommentoi. Hän viittaa viimeisimpään ryöppyyn, joka tuli Länsiväylän puhelinhaastattelusta. Toimittaja kysyi, kuinka monta sukupuolta on.

Totesin yks’kantaan, että kaksi, pojilla on munat ja tytöillä pimppi. Jumaliste, mikä meteli siitä tuli.”

Sinkkonen sai selittää sanomistaan Peter Nymanin ohjelmassa ja Pressiklubissa sekä lukuisissa muissa haastatteluissa.

Puhuin tytön ja pojan kromosomeista. Myöhemmin voi tapahtua mitä tahansa. Joku kokee, ettei ole oikeassa ruumiissa, ja jostain pojasta voi tulla feminiininen ja toisesta maskuliininen homoseksuaali.”

Tapa luokitella seksuaalisuuden ilmentymiä on karannut Sinkkosesta huvittavuuteen asti. Se näkyy hänestä esimerkiksi siinä, miten Time-lehti kirjoitti miehistä, jotka eivät ole aivan bi-seksuaaleja, mutta eivät heteroitakaan, ja tarvitsisivat siksi oman nimityksen. On kiinnostavaa, että toisten mukaan ihmisiä ei tulisi lokeroida, ja toiset haluavat luoda lisää viiteryhmiä ja nimilappuja.

Olen oppinut psykiatrian ja terapeutin opinnoissani sen, että ihmisen seksuaalisuus on aivan uniikki rakenne, jota hormonaaliset, geneettiset ja ympäristöön liittyvät tekijät muovaavat. Jokaisella on sisällään kaikenlaista ja sävyjä on loputtomasti.”

Sinkkonen sanoo inhoavansa sydämensä pohjasta sitä, että joku yrittää kertoa, miten pitäisi ajatella tai puhua.

Olen sanonut sitä ei-uskonnolliseksi hurskaudeksi. Siinä on fundamentalistinen sävy eli päästäkseen taivaaseen on toteltava.”

Mihin olemme menossa?

Kuluvan vuoden aikana olemme nähneet julkisuudessa melkoisen määrän anteeksipyyntöjä. Lisäksi ihmisiä on velvoitettu pyytämään anteeksi yksityisiä tai vuosikymmenten takaisia asioita. Nykyvalossa epämukavia historiallisia faktoja piilotetaan tai korvataan toisilla.

Miten tänä päivänä lapsiaan kasvattavat vanhemmat voivat tietää, että tekevät oikeita ratkaisuja? Joutuvatko he pyytämään 20 vuoden kuluttua anteeksi sitä, että tarjosivat lapsilleen liian kapeita rooleja ja ymmärsivät heidän identiteettikehityksen täysin väärin?

Sinkkonen ihmettelee sitä, että nyt kritisoidaan vanhoja satuja niiden tarjoamasta naiskuvasta. Tai että aikuiset ihmiset osoittavat mieltään samasta syystä 1700-luvun oopperaesityksen ensi-illassa.

Tarvitseeko vuonna 2018 riehua siitä, että joskus 300 vuotta sitten maailmassa on tehty tuollainen taideteos? Tuntuu siltä, että vanhoista saduista ainoa hyväksytty on itsenäinen Peppi Pitkätossu.”

Monet ihmiset eivät ymmärrä lapsen kehityksestä mitään. Saduissa, klassisissa tai uusissa, ei ole kyse samaistumisesta, vaan ne resonoivat tiettyjen kehitysvaiheiden kanssa. Tai ovat resonoimatta. Monet ovat yksinkertaisesti vain hauskoja.”

Sinkkosen mielestä lapsille voi edelleenkin lukea vanhoja satuja hyvillä mielin, ilman anteeksipyytelyä. Ne ovat aikakautensa ja kulttuurinsa tuotteita, eikä niitä ole tarkoitettu opiksi.

Tulevaisuuden suhteen Sinkkonen on toiveikas. Monessa suhteessa uusi sukupolvi on edeltäjiään edellä.

Asioissa on menty upeasti eteenpäin ja siitä on syytä olla onnellinen. Nuoret ovat rohkaistuneet ja vapautuneet, osaavat esiintyä ja käyttää kieliä sujuvasti. Tietysti on niitäkin lapsia, jotka eivät välitä opettajista. Tai vanhempia, jotka syyttävät opettajia lastensa kaltoinkohtelusta.”

Toivon, että erilaisten ääripäiden välistä löydettäisiin se oikea tie.”

Juha Riihimäki KUVAT: Otavamedia / Lehtikuva

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *