”Kuunneltaisiin enemmän niitä, jotka tietävät, millaista se elämä on”, sanoo Sipari.
Tällainen menettelytapa auttaisi Siparin mukaan myös siinä, että yhteiskunta voisi pitkässä juoksussa säästää rahaa. Säästö tulisi siitä, että tehokas auttaminen vähentäisi pitkäaikaisen käytön haittoja ja hoitokuluja.
”Kyllähän ihminen hoitaa kaikki muutkin asiat, kuten talousasiat, paremmin, silloin kun hänellä menee paremmin. Kun pystyisi hoitamaan asiansa vakaammin, pystyisi huolehtimaan myös asunnostaan ja ennen kaikkea siihen liittyvistä velvoitteistaan. Oma asunto loisi pysyvyyttä elämään ja samalla edistäisi toipumista huumeriippuvuudesta.”
Sipari sanoo, että nyt moni huumeriippuvaisten kanssa toimiva taho ei yksinkertaisesti ymmärrä erilaisia elämäntilanteita, mikä voi johtaa autettavien turhautumiseen.
”Jos ei koeta, että apua saa, saatetaan jättää tämä avun saamisen mahdollisuus käyttämättä ja muutenkin jättää hoitamatta asiat jatkossa. On tärkeää ottaa meidät mukaan päätöksentekoon ja toimintaan. Samalla saamme itsekin elämänarvoa ja tunteen, että pystymme vaikuttamaan. Elämäniloa ei voi olla, jos kokee, ettei pysty vaikuttamaan omaan elämäänsä”, sanoo Sipari.
Sipari esittää, että Suomeen olisi saatava valtakunnallinen ohjelma, miten kuntouttavaa korvaushoitoa ja muuta tukea olisi mahdollisuus saada.
”Sillä ei olisi väliä”, missä asuu.
Nyt kun resurssit saattavat vaihdella hyvinkin laajasti paikkakunnasta ja alueesta riippuen.
Sipari myös toivoo, että huumeriippuvaisia otettaisiin mukaan asiantuntijaryhmiin laajalti.
”Me käyttäjät, huumeista toipuvat, huumeriippuvaiset, olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Joku voi olla pelottavan näköinen, voi olla esimerkiksi arpiset kasvot, mutta ulkonäkö ei tarkoita sitä, että tämä henkilö olisi vaarallinen. Ihmiset ovat yksinäisiä, herkkiä, monet erityisherkkiäkin.”
”Kyllähän käyttäjiltä on toki kysytty, että mitä he haluaisivat, jotta saisivat apua, mutta meidän pitäisi olla mukana myös työryhmissä päättäjien kanssa, jotta voisi kunnolla vaikuttaa ja pääsisi suoraan keskustelemaan ja kertomaan kehitys- sekä ratkaisuehdotuksia. Nyt päätöksiä tekevät keskenään ne, joilla ei näistä asioista ole (käyttäjän) kokemusta. Se on aika kliinistä hommaa, eivätkä kaikki huumeiden käyttäjien oikeudet toteudu.”
Helsingin yliopistossa huumehoitoa ja huumausainepolitiikkaa tutkinut ja niistä väitellyt valtiotieteiden tutkija-tohtori Riikka Perälä sanoo, että tällä hetkellä suuri osa mielenterveys- ja päihdeongelmista hoidetaan asiakasosallisuutta korostavissa avohuollon palveluissa. Käytännössä osallisuus toteutuu asiakkaan mukaan ottamisena häntä koskevien ratkaisujen tekemisessä.
Siparin kokemus on toisenlainen, joten siltä osin käytänteissä ja kuulemisessa lienee parantamisen varaa. Peräläkin sanoo, että päihdeongelmien hoitoon ja hallintaan liittyy ratkaisuja, jotka rikkovat päihdeongelmista kärsivien oikeuksia.
”Kyse voi olla siitä, että päihdeongelmista kärsivää ihmistä ei ole nähty tuen tarpeessa olevana ihmisenä, vaan pikemminkin muita ihmisiä päihteiden käytöllään häiritsevänä yhteiskunnallisen järjestyksen ongelmana. Näin ollen myös toimenpiteitä on mietitty näistä näkökulmista käsin ja yksilö tarpeineen on jäänyt taka-alalle”, sanoo Perälä. ”Esimerkkinä ovat erilaiset asunnottomuuteen johtavat polut kaikkine mahdollisine tilanteineen, joissa viranomaiset eivät ole ryhtyneet tarvittaviin toimenpiteisiin.”
Huumeriippuvaisten kanssa toimivien tahojen vakiintuneisuus olisi tärkeää. Sipari kertoo, että tässä byrokratia tuo omat vaikeutensa esimerkiksi palveluiden kilpailuttamisen muodossa.
”Henkilökohtaiset kontaktit eivät saisi koko ajan vaihtua. Jos on jo ollut hyvää toimintaa, niin onko hyödyllistä, jos pienen pieniä säästöjä haetaan kilpailutuksella, kun sitten aiempien työntekijöiden sijalle voi tulla uusi porukka, ja koko homma alkaa taas alusta”, viittaa Sipari luottamuksen ja tietämyksen rakentamiseen.
Henkilökohtainen tuki erityisen tärkeää
Käytännön työhön pitäisi Siparin mukaan saada enemmän resursseja.
”Pelkkä lääkkeellinen korvaushoito ei riitä. Enemmän pitäisi olla tukea siihen, miten saadaan elämä muuttumaan ja ihminen luottamaan itseensä ja kokemaan, että hän on yhteiskunnan täysivaltainen jäsen.”
”Esimerkiksi kun kahden keskisessä keskustelussa kerrot toiselle asioitasi ja ongelmistasi, niin toinen näkee ne selkeämmin ja miten hän ne kokee. Sitä kautta pystyy jäsentämään ja hahmottamaan omia asioitaan eri tavalla ja laittamaan niitä tärkeysjärjestykseen sen osalta, mitä pitäisi ensimmäisenä hoitaa, ja sitä kautta saada asioita pikku hiljaa eteenpäin.
Ryhmäkeskustelujen hyöty on siinä, että saa vertaistukea. Huomaa, että muillakin on samanlaisia ongelmia eikä ole yksin. Ja jollakin voi olla ratkaisu toisen ongelmaan.”
”Ennen kaikkea huomaa, ettei ole yksin. Jos asioita miettii itsekseen, niin ne ongelmat kasvavat mielessä paljon suuremmiksi kuin ovatkaan”, kertoo Sipari.
Se lyyhistää ja lamaa.
”Asiat tuntuvat ylivoimaisilta, vaikka asia ei olekaan todellisuudessa niin. Ja kun asiat vellovat mielessä, niihin on entistä hankalampi tarttua. Siitä tulee spiraali, joka vain vyöryy päälle”, sanoo Sipari.
Korvaushoitoa on kahdenlaista eli haittoja vähentävää tai kuntouttavaa.
”Kuntouttavalla pyritään siihen, että ihminen pystyy käymään töissä. Haittoja vähentävä puolestaan ehkäisee käyttäjälle ja yhteiskunnalle aiheutuvia haittoja.
”Itse olen ollut kuntouttavassa hoidossa, sanoo Sipari. Korvaushoito ilman muita toimenpiteitä ei auta. Ei voi vain tiputtaa sitä annosta ja ajatella, että elämä siinä muuttuisi.”
Viranomaisilla ei ole aina käsitystä elämästä
Sipari sanoo, että viranomaisilla olisi koulutuksen paikka.
”On tosi tärkeää, että he, jotka keskustelevat huumeriippuvaisten kanssa, olisivat sopivia tehtäväänsä. Välillä on huomannut, että ei ymmärretä ollenkaan sitä tilannetta, missä toinen on ja elää. Saatetaan tehdä kysymättä oletuksia ja suoralta kädeltä tuomita toinen. Eihän siitä tule mitään, jos ei edes pyritä ymmärtämään. Olen itsekin kertonut ahdistuneisuudestani, mutta ei sitä ole ymmärretty välillä lainkaan. On vain vastattu, että nyt vain menet ja teet asioita, mutta ei se toimi niin.”
Siparin kokemukset pitävät paikkansa. Tyypillisesti esimerkiksi ei-huumeita käyttävä masennuksesta kärsivä saattaa jättää asiat hoitamatta, koska ei pysty tarttumaan asiaan tai ei jaksa ajatella sitä. Yksinkertaisista asioista alkaa tällöin kasvaa ongelmavyyhti. Kun päällä on vielä huumeongelma ja aineista toipuminen, tilanne on vielä vaikeampi selvittää ja saattaa lamata ihmisen totaalisesti.
Sadulla 20 vuoden huumekokemukset
Sipari ajautui huumeiden pariin viisitoistavuotiaana. Hän asui aiemmin Porvoossa ja Kotkassa.
Hän sanoo alkaneensa käyttää huumeita, koska haki niistä helpotusta ahdistukseen, syömishäiriöön ja ylipäätään psyykkisiin ongelmiin.
”Se oli pakokeino, mikä vei ahdistuksen hetkeksi pois. Kotkassa ensimmäistä kertaa korvaushoidossa, mutta kun muutin Helsinkiin kymmenen vuotta sitten, jäin uudelleen koukkuun, koska muutoin elämäni ei ollut muuttunut tarpeeksi. Korvaushoito ei riittänyt yksin siihen, kun muuta tukea ei ollut.”
Sittemmin Sipari on ollut kuvataideterapiassa ja muun muassa kuntouttavassa keramiikkapajatoiminnassa. Nyt hän tekee itse vapaaehtoistyötä huumeista toipuvien parissa. Onnistumisen tunne selvin päin on erityisen tärkeää.
”Jos ei pääse kokemaan edes pieniä onnistumisen kokemuksia esimerkiksi jossakin toiminnassa, niin miten siinä pääsee eteenpäin. Onnistuminen vahvistaa ja antaa itseluottamusta. Sitä, että huomaa pystyvänsä tekemään asioita ihan selvin päin”, kertaa Sipari.
Monesti huumeista toipuva törmää käyttäjiin iskettyyn negatiiviseen leimaan.
”Välillä tuntuu, että käyttäjistä ajatellaan niin, että olemme vieraan maan kansalaisia ja että emme kuulu tähän yhteiskuntaan. Että meidät voisi lakaista pois ja meidän voisi antaa kuolla. Yksi kuolemaan herkästi johtavista asioista on eri aineiden sekakäyttö, johon voi sortua, kun muutoin ei saa enää helpotusta oloonsa. Viimeistään sekakäytössä ei keho enää kestä ja sydän pysähtyy.”
”Me käyttäjät, huumeista toipuvat, huumeriippuvaiset, olemme ihan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Joku voi olla pelottavan näköinen, voi olla esimerkiksi arpiset kasvot, mutta ulkonäkö ei tarkoita sitä, että tämä henkilö olisi vaarallinen. Ihmiset ovat yksinäisiä, herkkiä, monet erityisherkkiäkin.”
Mediailmastossa olisi Siparin mukaan myös parantamisen varaa.
”Puhutaan siitä, onko turvallista käydä Kontulan ostarilla, kun se on leimattu huumeostariksi. Kyllä siellä on turvallista käydä”, sanoo Sipari.
