Jenni Alexandrova –  Jalat maassa kohujen keskellä

Teksti Mirkka Torikka

Kuvat Petri Mast

””Ymmärrän, että jos katsoo mun sometilejä, joissa on valikoituja hetkiä mun elämästä, niin sehän saattaa vaikuttaa kiiltokuvalta. Syntyy vaikutelma, että olisin aina juhlimassa tai matkustelisin jatkuvasti. Uskon kuitenkin, että suuri osa ihmisistä osaa erottaa some-elämän oikeasta elämästä.””

Olemme sopineet tapaamispaikaksi kahvilan, jonka sijainnista emme kumpikaan ole täysin varmoja. Ajatus on jokseenkin lohduttava, sillä ellei Jenni Alexandrovakaan osaa ulkoa jokaista keskustan kuppilaa niin ei minunkaan tarvitse.  Television, somen ja radion vahvistamissa mielikuvissa Jenni leijuu korkkareissa Helsingin kattojen yllä fine dining-ravintolasta toiseen siemaillen samppanjaa. Edustamansa radio-kanavan televisiomainoksessa Jenni kuitenkin vakuuttaa olevansa enemmänkin kotona viihtyvä mummo, joka harvoin käy missään. 

Radiotoimittaja ja televisiojuontaja Jenni Alexandrova saapuu tapaamiseen rennossa joulunpunaisessa mekossa ja tyylikkäisiin saappaisiin verhotut jalat tukevasti tolppakoroilla maassa. 

Tuoreimmat otsikot ovat koskeneet hänen eroaan ja tulossa olevaa dokumentaarista televisio-ohjelmaa kumppanuusvanhemmuudesta, jota hän juontaa. Molemmilla aiheilla on kerätty kohuklikkejä, joissa kiteytyvät tämän unelmiaan rohkeasti todeksi elävän kuvakauniin toimittajan työn varjopuolet: Yksityisyyden menetys, ja paikoin lähes vihapuheeksi yltyvä keskustelupalstojen kohtuuton kritiikki. 

”Tämä työ ottaa ja antaa. En nauti yksityiselämäni avaamisesta, mutta ajassamme – jossa arjen jakaminen on miltei jo normi – on vaikea säilyttää totaalista yksityisyyttä”, sanoo media-alalla jo kaksikymmentä vuotta kouliintunut Jenni. 

Julkisuus on kaksiteräinen miekka. Se mahdollistaa paljon, mutta julkisuuden henkilönä Jennillä liittyy poikkeavia haasteita esimerkiksi bloggaamiseen. 

”Päätin, että blogini olisi sellainen foorumi, missä voisin sanoa ihan mitä tahansa. Lähes jokainen postaus nousi kuitenkin aloittaessani heti otsikoihin. Moni asia haluttiin ymmärtää väärin. Kyllästyin siihen, että teksteistäni irrotettiin ja uutisoitiin pelkkä otsikko tai yksittäinen lause, jonka perusteella ihmiset sitten muodostavat mielipidettään. Huomasin myös sen, että sarkasmi on varsinkin kirjoittaessa hyvin vaikea laji. Rupesin tiedostamattani tekemään teksteistäni kepeämpiä, josta sain sitten myös palautetta, että hei mitä sun rohkealle tyylille tapahtui?”

Jep. Kaikkia ei voi miellyttää, joten tärkeintä on miellyttää itseään ja tehdä sellaisia ratkaisuja, joiden takana voi seistä. Jenni tiesi, että Lapsi tuntemattoman kanssa -ohjelmasta tulisi niskaan täyslaidallinen sitä itseään, mutta sen kestää, kun on itse päätöksensä kanssa sinut. 

”Silloin kun mua pyydettiin mukaan kumppanuusvanhemmuus-formaattiin, niin mietin pystynkö vastaanottamaan kaiken sen paskan vastaan mitä siitä tulee. Mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmepi olin siitä, että haluan todella kertoa tämän tarinan ja olla osa sitä. Tajusin, että tässä ei ole mitään arvomaailmaani vastaan sotivaa. Ohjelman idea tuntui tärkeältä, joten ratkaisu oli lopulta hyvin helppo.”

Palautteissa Lapsia kauhisteltiin uhrattavan viihteen alttarille ja yhteiskunnan todettiin kärsivän totaalisesta moraalin rappiosta. 

”Eihän tässä mistään sellaisesta ole todellakaan kyse. Tässä kerrotaan aikuisten ihmisten inhimillinen tarina, jotka ovat sitoutuneet vastuulliseen vanhemmuuteen ja saavat siihen viimein mahdollisuuden.”

Jenni sai myös henkilökohtaista julkista kritiikkiä ja hänen ratkaisunsa lähteä mukaan ohjelmaan kyseenalaistettiin rahan ahneutena ja jopa huonona vanhemmuutena. Raamattua siteerattiin ja Päivi Räsästä kaivattiin kommentoimaan. 

”Pointti menee nyt monelta täysin ohi. Tämä maa on täynnä sellaisia ihmisiä, joiden elämän tärkein haave lapsesta on jäänyt toteutumatta, milloin mistäkin hyvin inhimillisestä syystä. Miksi olisi niin hirveää etsiä toinen samassa tilanteessa oleva aikuinen tukemaan unelmaa sen sijaan, että päätyisi raskaaksi yhdenillan-jutun jälkeen?”, Jenni napauttaa. 

”Jos kaksi aikuista, joilla on pitkäaikainen toive saada lapsi, sitoutuvat kantamaan kasvatuksellisen ja taloudellisen vastuun sekä rakastamaan lasta ehdoitta, vaikka eivät rakastaisikaan toisiaan romanttisessa mielessä, niin mitä pahaa siinä on? Sateenkaari-maailmassahan tätä on tehty jo pitkään. Ja eronneillahan on myös kyse kumppanuusvanhemmuudesta, kun arki ja vastuu lapsesta pyörii viikko-viikko -systeemillä. Molemmat voivat olla hyviä vanhempia, jotka jakavat lapsen ilot ja surut ilman romanttista rakkautta. Miksi alusta asti kumppanuusvanhemmat olisivat yhtään huonompia?”

Kyseessä on dokumentaarinen kuvaus vanhemmuuden moninaisuudesta, jossa Jenni toimii niin sanotusti matkan kuljettajana nitoen tarinat yhteen.

”Sarjaa tehdään vastuullisuus eikä viihde edellä. Mukana on psykologi, lakimies sekä kumppanuusvanhemmuus-asiantuntija. Vanhemmuus menee usein kiemuroiden kautta tai sitten se ei onnistu lainkaan. Elämässä tapahtuu traagisiakin asioita, jotka muuttavat sen suuntaa. Ohjelma on hyväksyvä viesti siitä, että ihmisellä on oikeus olla vanhempi ilman rakkausavioliittoakin. Jos tämän ohjelman idean haluaa ymmärtää, niin se on kyllä ymmärrettävissä.”

 

 

 

Who´s that girl? 

Mutta miten tähän on tultu. Rakkaus sai Jennin lähtemään Perämeren rannan pikkukaupungista Bulgariaan 19-vuotiaana. Suomeen palattuaan Jenni opiskeli Haapaveden opistossa lehtitoimittamista, Helsingin avoimessa yliopistossa viestintätieteitä ja teki töitä Raahen paikallislehteen. Jenni valmistui medianomiksi 2006 Torniossa Lapin AMK:sta ja muutti Helsinkiin ilman viisivuotissuunnitelma. Kokeiltuaan siipiään Nelosen uutisissa, hän antoi viihteen viedä ja aloitti radiotoimittajan työt Radio Rockilla. Sittemmin olemme saaneet nauttia Jennin rakastamasta sarkasmista ja kysymyksistä ilman oikeita vastauksia Suomipopilla ja viimeisimpänä Radio Aallon puolella. 

Jenni opetteli aikoinaan tietoisesti eroon Raahen murteesta, että saisi ihmiset kuuntelemaan mitä hän puhuu sen sijaan, että miten hän puhuu. Muuten hän ei ole lähtenyt itseään muuttamaan. Jenni oppi vetämään rajat yksityisen- ja julkisen minän välille, ja hän saa kulkea Helsingin kaduilla rauhassa. Tästä hän kiittää myös suomalaista kulttuuria. 

 ”Näillä kaduilla kulkee kaikki näyttelijät, muusikot ja poliitikot samassa loskassa. Näin juuri Samu Haberin pizzalla ystäviensä kanssa ja hän sai ruokailla ulkopuolisten keskeytyksettä, vaikka oli edellisenä iltana vetänyt loppuunmyydyn keikan Hartwall Areenalla. Siis missä muussa maassa saisi tuon luokan maailmantähti syödä pizzansa samoin rauhassa?” 

Aloittaessaan Radio Rockin aamussa 2008, Jenni ei halunnut sukunimeään julkaistavan aluksi lainkaan. ”En halunnut itsestäni julkaistavan kuvia ja halusin olla pelkkä Jenni. Mulla oli hirveä palo tehdä tätä työtä, mutta motiivini eivät koskaan ole olleet tunnettuuden kasvattamisessa.”

Jennissä on Raahea ja Bulgariaa sopivassa suhteessa. Raahelaisuus Jennissä pitää jalat maassa ja Bulgarian peruja on taas eurooppalainen, muun muassa kulinaristinen kyky osata nauttia elämästä. Jennin blogin esittelyssä kerrotaankin häpeilemättä, että hän pyrkii elämässään maksimaaliseen nautintoon esimerkiksi syömällä (muiden tekemää) hyvää ruokaa, matkustelemalla ja nauttimalla hyviä viinejä.

 

Tiedostava toisinajattelija

Ok. Jenni on hedonisti. Voin sanoa tämän, koska hän sanoi sen itse ensin. Kovaa työtä perinteisesti arvostavassa suo ja kuokka -kulttuurissamme on aina ollut vähän pahe myöntää nauttivansa nautintojen metsästämisestä. Jenni on uskaltanut kertoa palkanneensa kotiinsa siivoojan ja sanoa, että ei ole koskenut imuriin kahteen vuoteen. Hän on uskaltanut epäillä monien olevan hänelle salaa kateellisia siitä, että on valinnut näennäisen helpon elämän kerrostalossa keskustassa, vaikka muu oma ikäluokka vakiintuu omakotitaloihin Vantaalle. 

Jenni voi olla hedonisti, mutta elitistiä enemmän hänessä on ehdottomasti humanistia. Hän haluaa nostaa esimerkillään esiin erilaisia, mutta samanarvoisia, tapoja elää ja haastaa ikivanhoja ajattelumalleja. 

”Olen kyllä hyvin tiedostava sen suhteen mitkä sanomiseni ärsyttävät milloin ketäkin. Mutta esimerkiksi tällä imuri-kommentilla pyrkimykseni on antaa synninpäästö monelle kiireiselle äidille. Jokainen tekee siitä omasta elämästä parhaan mahdollisen itselleen. Ymmärrän täysin, että joillekin se tarkoittaa omakotitaloa, kahta autoa ja kaasugrilliä takapihalla, mutta se ei ole minun tapani elää. Ja haluan myös tuoda esiin muita aivan yhtä hyviä tapoja elää, joiden tulisi olla aivan yhtä hyväksyttyjä.”

Lapsuutensa omakotitalossa Raahessa asunut Jenni rakastaa keskusta-asumista ja uskaltaa muun muassa kyseenalaistaa perinteisen mallin, jossa omaa kotia maksetaan koko elämä asumiskuluttomien eläkepäivien toivossa. Moni ajattelee vuokran menevän hukkaan, siinä missä asuntolainan lyhennys taas kertyy omaan pussiin. 

Jenni on uskaltanut ajatella toisin ja priorisoi asumisen helppouden ja riippumattomuuden. Hän maksaa siitä sijainnista, mikä palvelee hänen tarpeitaan juuri nyt. Hän maksaa vuokralla asumisen suomasta liikkumisvapaudesta muuttuvissa elämäntilanteissa sekä siitä, että on vapaa omakotitalon huoltovelvoitteista ja peruskunnossapidosta. 

”Perhe-elämään liittyvät stereotypiat ovat tiukassa. Jostain syystä ajattelemme, että lapsen on parempi kasvaa maalla kuin kaupungissa.  Olemme varmoja, että lapsi tarvitsee paljon tilaa ympärilleen. Sehän ei ole totta, koska kukaan alle metrin kokoinen ei tarvitse itselleen omaa huonetta. Väitän, ettei yksikään kerrostalossa kasvanut aikuinen käy terapiassa, koska hänellä ei ollut lapsena omaa takapihaa tai kultaista noutajaa. Terapiassa käydään, koska vanhemmat poksahtavat kaikkien lapsiperhearkeen luotujen paineiden alla”, kirjoittaa Jenni blogissaan. 

 

 

Kurkkimista vieraisiin pöytiin

Jennille blogi oli aluksi harrastus, koska hän kaipasi kirjoittamista. Ajan kanssa siitä tuli kuitenkin myös työ, jonka kautta Jenni tekee nykyään erilaisia kaupallisia yhteistöitä.

”Blogista ja somesta on muodostunut sellainen kokonaisuus, että ne kulkee käsi kädessä. Someyhteistyöstä on tullut tosi iso osa toimeentuloani radiotyön lisäksi. Koen olevani etuoikeutettu sen suhteen, että minulla on perustyö radiossa ja nämä kaikki muut kuten televisio ja somediilit, ovat vain extraa siihen.”

Jenni myöntää olevansa eräänlainen brändi, vaikkei sellaista ole itsestään tietoisesti rakentanutkaan. Tietynlainen some palvelee tietynlaisten yhteistyökumppanaiden tarpeita, mutta silläkin on kääntöpuolensa. 

”Ymmärrän, että jos katsoo mun sometilejä, joissa on valikoituja hetkiä mun elämästä, niin sehän saattaa vaikuttaa kiiltokuvalta. Syntyy vaikutelma, että olisin aina juhlimassa tai matkustelisin jatkuvasti. Uskon kuitenkin, että suuri osa ihmisistä osaa erottaa some-elämän oikeasta elämästä.”

Idea omasta laukkumallistosta oli kuitenkin aivan Jennin oma, eikä mikään yhteistyöehdotus.

”Tässä iässä ei enää hävetä mikään. Sitä uskaltaa ihan sanoa aluksi hulluiltakin tuntuvia ideoita ääneen ihan eri tavalla mitä ennen. Olen aina ajatellut, ettei suutarin tarvitse pysyä lestissään. Vaikka mä olen toimittaja ja radiojuontaja niin haluan myös suunnitella laukkuja. En ole koskaan uskonut siihen, että kun sä olet opiskellut yhteen ammattiin niin se määrittelisi jotenkin sitten sun koko loppuelämän. Haluan pysyä avoimena ja uteliaana ja kurkkia vieraisiinkin pöytiin.”

Jenni laittoi Instagramissa viestin tutulle kotimaiselle laukkubrändille ja ehdotti yhteistyötä. Innostunut vastaus saapui viidessä minuutissa. Jenni repäisi sivun poikansa kouluvihosta ja alkoi samantien luonnostella kuulakärkikynällä unelmiensa laukkua. 

”Ajattelin, että he varmasti nauraa mut pihalle kun menen tämän hahmotelmani kanssa palaveriin, mutta idea lähti lentoon – jopa rispaantuneelta paperilta.”

Noin vuoden mittaisen suunnittelun, pähkäilyn ja hiomisen lopputuloksena syntyi yhteistyömallisto, PIHKA x Jenni. 

”Minulla ei ollut mitään rahallisia tavoitteita. Tämä ei ollut bisnesidea vaan ennen kaikkea unelma. Asioita kannattaa sanoa ääneen, sillä me ei kukaan täällä päästä yksin mihinkään. Aina me tarvitaan muita ihmisiä ympärille. Mallisto on osoitus siitä, että unelmat voivat käydä toteen, kun uskaltaa kurkistaa tuntemattomaan ja kysyä apua, kun sitä tarvitsee.”

Entä onko jotakin unelmaa, mitä Jenni ei ole vielä ole sanonut ääneen?

”Haluaisin juontaa jotakin tosi isoa ja massiivista live-tv -showta, jossa olisin sielullani ja ruumiillani mukana. Se olisi ihanaa. The Voice of Finland antoi vähän esimakua tästä. Se olisi pelottava, mutta tosi kiehtova asia. Eikä näkyvyyden tai rahan takia, vaan itsensä ylittämisen. Nautin haastaa itseäni pois omalta mukavuusalueeltani. Se tuntuu siinä tilanteessa ihan hirveältä, mutta jälkeenpäin olo on aivan euforinen.”

”Jatkuvasti muuttuva media-ala on palapeli, jossa sua liikutellaan ilman varmuutta tulevasta. 

Se pirstaleisuus on samaan aikaan huonointa ja parasta tällä alalla. Parhaimmillaan se antaa moninaisia upeita kokemuksia, mutta pahimmillaan se voi myös hetkessä jättää tyhjän päälle.”

Nuoria Jenni kannustaa verkostoitumaan ja puhumaan rohkeasti ääneen unelmistaan – ja kysymään. 

”Tämä on pieni maa tämä Suomi. Sen hyvä puoli on, että täällä sä saat melkein kenen vaan puhelinnumeron, paitsi nyt ehkä presidentin, mutta hänellekin voi laittaa sähköpostia. Kannattaa siis uskaltaa kysyä itseä kiinnostavista asioista rohkeasti ja nimenomaan niiltä ihmisiltä, joita itse ihailee ja joista inspiroituu. Hekään eivät ole siihen asemaansa päässeet ilman apuja.”

Jenni luottaa intuitioon ja siihen, että tunnistaa ne tilanteet aika hyvin, joissa kannattaa ottaa riski. 

”Suurin ottamani riski lienee se, kun olin luomassa uraa Nelosen uutistoimittajana ja sitten tulikin pyyntö radion aamuohjelmaan töihin. Tein vakavasti otettavasta uutistoimittajan työstä harppauksen viihteeseen, mutta koen että se kannatti. Vaikka minussa on yhä se uutistoimittaja-puolikin, niin kyllä se toinen puoli on paljon vahvempi.”

Jaa sosiaalisessa mediassa!

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Vieritä ylös

Kirjaudu tästä