Laadukasta ja eettistä päihdekasvatusta 5.-9.luokkalaisille

Helmikuinen Helsingin yhteislyseon keikka yhdessä Eetu Pakkasen kanssa oli hieno kokemus. Oli mukava päästä työskentelemään välillä yhdessä toisen päihdeohjaajan kanssa. Koulun toiveesta yhdessä koko koulun ysiluokille järjestetyssä tilaisuudessa me kerroimme Eetun kanssa molemmat oman kokemustarinamme, sen miten meistä tuli ongelmakäyttäjiä ja millaisia kokemuksia meillä päihdemaailmasta on, ja miten me sieltä selvisimme. On aina jännittävää esiintyä niin suurelle, yli 100 hengen yleisölle, mutta yhdessä toisen ohjaajan kanssa se oli hitusen rennompaa kuin yksin.

Keikka oli todella onnistunut! Minun ja Eetun tarinat täydensivät  toisiaan ja osoittivat yleisölle, että mistä tahansa lähtökohdista voi päätyä aika samanlaiseen tilanteeseen. 

Tunne siitä, että keikka meni hyvin taisi olla ihan oikea. Oli mahtavaa saada heti koululla palautetta ja kuulla, että he olivat niin tyytyväisiä! T: Laura

Päihdeohjaajamme Teemu Tuomainen juttelemassa 5.-6.-luokkalaisille päihteistä Raisiossa 14.1.2020. Teemun oma tarina kiinnosti ja juttua riitti välitunneille saakka. 

Päihdeohjaajamme Lauran kuulumisia kentältä: 

”Hyvä, että asiasta puhuu joku, joka todella tietää mistä puhuu”

Minä aloitin koulukierrokset syyskuun 2019  alussa Espoosta, josta matka on jatkunut Siikajoelle, Ouluun, Kempeleeseen ja Tyrnävälle. Sadat kilometrit ovat taittuneet yöjunissa, iltapäivien ruuhkavuoroissa, paikallisbusseissa ja henkilöautolla. Menimme minne tahansa, työllemme tuntuu olevan tarvetta.

Suomalaiset nuoret vaikuttavat olevanverrattain hyvin erilaisissa asemissa sen suhteen, kuinka paljon he päihteistä ja niiden riskeistä tietävät. Koulujen välillä on suuria eroja siinä, miten paljon aihetta käsitellään. Toisaalta yhden luokankin sisällä erot saattavat olla merkittäviä. Yhdessä pöydässä aihe ei ole lainkaan ajankohtainen, kun taas viereisessä päihteet ovat jo tuttu juttu.

Monelta koululta on tullut viestiä siitä, että erityisesti kannabiksen ja nuuskan käsittely nuorten kanssa on hyvin tarpeellista. Nuuskaamisesta on tullut arkipäivää ja jopa alakoululaisilla on huumekokeiluita.

Olemme järjestäneet syksyn mittaan hyvin erilaisia tunteja. Perinteisesti olemme suosineet pieniä ryhmiä ja keskusteluun perustuvaa vuorovaikutusta, mutta pyynnöstä olemme räätälöineet myös muutamia kokonaisia vuosiluokkia yhdistäviä tilaisuuksia suurilla yhtenäiskouluilla, joissa lukuisten yksittäisten pienryhmien aikataulun laatiminen on ollut hankalaa.

Tällaisissa ”massaluennoissa” on etunsa: parissa päivässä olemme tavoittaneet satoja opiskelijoita. Toisaalta ne asettavat päihdekasvattajan ja opiskelijat asetelmaan, jossa keskustelu ei välttämättä ole yhtä helppoa, kuin luokkatilassa. Tilanne vaatii paljon myös päihdekasvattajalta: on aivan eri asia jutella 25 nuoren kanssa kuin seistä mikki kädessä satapäisen yleisön edessä.

Haasteista huolimatta kokeilut ovat olleet onnistuneita. Niitä ovat kiitelleet sekä opettajat että oppilaat. Tärkeintä on ollut kuitenkin huomata, ettei tilanne ole vaikuttanut nuorten mahdollisuuteen kysyä tai jakaa omia kokemuksiaan. Välillä ilmassa on ollut niin monta viittaavaa käsivartta, että aika on yksinkertaisesti loppunut kesken.

Isojen ryhmien kanssa olemme edenneet kokemusasiantuntijan tarina edellä. Sen kautta nuorille on pyritty avaamaan sitä, miten salakavalasti päihdeongelma kehittyy – ja miten se voi tulla kenelle tahansa. Samalla olemme käsitelleet jonkin verran myös mielenterveyteen liittyviä teemoja ja sitä, miten tärkeää on pitää itsestään hyvää huolta.

Juuri kokemustarinat ovat herättäneet nuorissa ajatuksia ja tunteita, kerrottiin niitä sitten salissa tai pienessä luokkahuoneessa. Esimerkiksi Laanilan koululla oppilaat kirjoittivat erään tunnin jälkeen kerättyihin palautelappuihin lukuisia positiivisia palautteita. Useissa toistui sama ajatus: on hyvä, että asiasta puhuu joku, joka todella tietää mistä hän puhuu.

Kokemustarinat antavat myös opettajille uusia työvälineitä aiheen jatkokäsittelyyn. Inhimillinen, todellinen esimerkki päihdemaailman pimeydestä ja riskeistä antaa mahdollisuuden lähestyä aihetta aivan eri tavoin kuin oppikirja.

Syksyn mittaan kouluilla on pyyhitty kyyneleitä ja vaihdettu lämpimiä halauksia. Moni nuori on halunnut jäädä juttelemaan tunnin jälkeen vielä kahdestaan. Minulle itselleni juuri nuo henkilökohtaiset keskustelut ovat olleet ikimuistoisia. Olen ollut todella otettu siitä, että nuoret ovat kokeneet, että he voivat puhua minulle. En varmasti tule unohtamaan sitäkään, kun lokakuun viimeinen luento päättyi ja eräs opiskelija asteli luokseni. ”Saanko halata sinua?”, nuori kysyi.

Jokainen tällainen kohtaaminen vahvistaa entisestään uskoani siihen, että päihdekasvatukselle on nuorten parissa todellinen tarve ja kysyntää. Juuri nyt meillä on mahdollisuus tavoittaa sekä ne, jotka eivät vielä käytä päihteitä kuin myös ne nuoret, joilla on jokokeiluja ja mahdollisesti jo ongelmia. Meillä on mahdollisuus kertoa riskeistä mutta myös valaa heihin uskoa, että kaikesta on mahdollista selvitä.

Juuri nyt meillä on mahdollisuus tehdä valtavan tärkeää työtä.

Laura Juntunen

Lauran kuulumisia vuoden 2019 lopussa:

Syksyn aikana on toistunut useampaan otteeseen tilanne, jossa nuoret ovat kaivanneet neuvoja ja tukea siihen, että he pääsisivät juttelemaan päihde- ja mielenterveysteemoista jatkossakin. Tästä syystä vuoden viimeisillä kerroilla otimme kouluille mukaan ennakkoon kerättyjä yhteystietolistoja, jotta yhdenkään nuoren ei tarvitsisi miettiä mistä hän saisi apua, jos sellaiselle tulee joskus tarvetta. Valitettavan moni nuori on kertonut kokevansa kouluhenkilökunnan liian etäiseksi ja toivoo sen sijaan saavansa puhua muiden tahojen kanssa.

Syksyn kouluvierailuilla on korostunut nuorten tarve tulla nähdyiksi ja kuulluksi. He haluavat puhua päihteistä avoimesti ja rehellisesti. Moni kokee, ettei aiheesta puhuta koulussa tai kotona tarpeeksi. Toisia vieras myös kiehtoo. Varsinkin kannabiksesta ja nuuskasta liikkuu paljon väärää tietoa, joka voi olla nuorille vahingollista.

Ennen kaikkea surullista on se, jos nuoret eivät koe että he tulisivat kohdatuiksi niin, että he saisivat apua ja tukea mieltä askarruttaviin asioihin.

Vaikka me aikuiset ajattelemme, että ”no onhan niillä ne puhelimet” vaikuttaa kuitenkin siltä, etteivät nuoret löydä tarvitsemaansa tukea itse.

On aikuisen vastuulla olla tietoinen missä porukassa lapsi liikkuu, uskaltaa aloittaa keskusteluita myös vaikeista aiheista kuten päihteistä tai mielenterveydestä sekä kysyä ääneen: Onko sinulla kaikki hyvin?

Laura Juntunen