Pastori Potapoffin kolumni

New Year, New Me!

Moni kuntosaliaktiivi odottaa kauhunsekaisin tuntein tammikuuta. Kuntosalit täyttyvät niin sanotuista turisteista, jotka saapuvat laumoittain varailemaan nostopaikkoja ja kuntosalilaitteita vuodenvaihteen darran haihduttua. Siellä ne pyörivät epävarmoina ympyrää, tuijottavat älypuhelimiaan ja ottavat selfieitä, jotta kaikki tietäisivät heidän olleen salilla. Itse pitäisi päästä vetämään pudotussupersettiä ristikkäistaljassa ja shoulder press -koneessa, saatana. Tukkivat pukuhuoneiden käytävät ja maleksivat respassa. ”Onneksi tammikuu on kohta ohi ja päästään takaisin normaaliin päiväjärjestykseen!”

Uudenvuoden juhlahumussa, sampanjan kolistessa kupoliin ja lasien kilistessä päätämme tehdä lupauksia, joita emme pysty pitämään kahta kuukautta pitempään. Aluksi homma toimii hienosti, koska uutuudenviehätys ja freesi startti vuoteen sekä sosiaaliseen mediaan tehty ”New Year, New Me!” -päivitys. Myös pikkujoulukauden aiheuttama orastava alkoholismi ja maksakirroosi toimivat kirittäjinä, mutta muutaman viikon päästä alamme huomaamatta lipsua asettamistamme tavoitteista. Viimeistään parin kuukauden päästä rakettien räiskeessä tehdyt lupaukset ovat kaunis muisto vain. Miksi näin? Koska ihminen on mukavuudenhaluinen ja muutosvastainen nisäkäs.

Ihminen kaipaa ennustettavuutta ja rutiineja. Yli kolmekymppisten Tinder-tilien esittelytekstiin runoillut ”seikkailunhaluinen” tai ”kokeileva” ovat silkkaa kusetusta sekä itselle että muille. Kyllä, parikymppisenä sitä jaksoi olla seikkailunhaluinen ja repäisevä, mutta anna olla, kun maaginen kolmenkympin raja on ylitetty. Kaikki normaalista rytmistä poikkeava koetaan Raatteen tienä. Esimerkki arjesta: Näet kaupungilla kaverisi, juttelette ja lupaatte tavata toisenne viikon päästä kahvilla tai mennä vaikka elokuviin, mutta kun kyseinen päivä koittaa, olet valmis vaikka murtamaan jalkasi, jottei tarvitsisi liikkua sohvalta mihinkään.

Kun mukavuudesta, töiden jälkeen nautitusta päivällisestä, jälkkäristä ja upottavasta sohvasta on tullut rutiini, sitä ei uudenvuodenlupaukset murra tai muuta. Me haluamme toistettavuuden luomaa turvaa, johon voi satunnaisesti tulla pieniä, jännittäviä muutoksia – pysyypä arki nautittavampana. Kunhan näitä muutoksia tulee maltillinen määrä. Harva meistä haluaa vapaaehtoisesti astua pois totutusta ja mennä epämukavuusalueelleen, vaikka se todellinen kehitys ihmisenä tapahtuu juuri siellä. Ja me kaikki vielä tiedämme sen. Siltikään emme ole valmiita vaihtamaan mukavuutta kehitykseen.

Mukavuudenhaluisuuden ja muutosvastaisuuden lisäksi todellisen elämänmuutoksen tiellä seisovat sosiaalinen media ja sen luomat illuusiot sekä (suoritus)paineet ja malttamattomuus, yksi nopeasyklisen aikamme tuotoksia.

Kun henkilö X saa päähänsä lopettaa tai aloittaa jotain, missä ja kenelle siitä kerrotaan ensimmäisenä? No, totta kai kaikille tutuille ja kylänmiehille sosiaalisessa mediassa. Miksi toimimme näin? Koska some on herättänyt meissä jokaisessa uinuvan narsistin, joka rakastaa kanssaeläjien hyväksyntää ja selkääntaputtelua, ja sitähän jokainen päivitys on: kollektiivisen hyväksynnän hakemista. Enemmän tykkäyksiä = tämä ratkaisu oli hyvä. Koska jokainen tykkäys tarkoittaa monille, myönsi sen tai ei, hennon, silkkisiipisen enkelin kosketusta itsetuntoon, somesta on tullut foorumi, jossa lupailla yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista. Asioita, jotka saavat instant-huomion, mutta tuskin kantavat pitkälle. Ja kun luemme kavereidemme päivityksiä, jotka ovat saaneet ison määrän peukkuja, haluamme palan samasta kakusta. ”Ei perhana, minäpä lopetan tupakoinnin!” Kun elämänmuutospäätökset tapahtuvat ulkoisten vaikuttimien innoittamana, ilo jää suurimmassa osassa tapauksista lyhytaikaisiksi.

Mikään hyvä ja kestävä ei synny hetkessä, vaan vaatii työtä, ponnistuksia ja uhrauksia. Verta, kyyneleitä ja hikeä. Lopputulos palkitsee, ja päämääräänsä päässyt henkilö kokee onnistumisen tunteita, jotka taas ruokkivat positiivisesti hänen itsetuntoaan ja minäkuvaansa. Jos aikaamme pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olisi malttamattomuus. ”Kaikki heti mulle tänne nyt!” Somen kuplassa luodut illuusiot salamaonnistumisista ja pelkkien lopputulosten esittelyt ovat harhaa, sillä ne luovat epärealistisia odotuksia onnistumisista. Entä sitten, kun kilot eivät karisekaan haluamaasi tahtiin? Tai repsahdat röökaamaan silloin tällöin? Petytkö itseesi, tiputat hanskat ja siirryt pyyhkimään sipsin muruja rinnuksiltasi? Vai skaalaatko tavoitteesi omalle tasolle ja jatkat painamista eteenpäin?

Me kaikki aloitamme uuden nollasta, eikä kukaan ole seppä syntyessään. Sen tiesi jo vanha kansa. Juuri sinä olet joskus ollut se ylläolevan esimerkin uusi tyyppi, joka on ollut hukassa ja epävarma. Se turisti siellä kuntosalilla. Yritämme kuitenkin kaikki kehittää parempaa versiota itsestämme, mutta ne onnistumiset ja kestävät muutokset syntyvät pikkuhiljaa arjessa, eivät juhlahumun innoittamana.

Vapauden ja vastuun sanomaa saarnaava Teemu ”Pastori” Potapoff kirjoittaa vakkarikolumnistina Freestyle-lehdessä. “Olen toiminut reilut 20 vuotta portsarina ravintoloiden ovilla, mutta päivätyöni ja sydämeni palo on journalistiikan sekä median parissa. Koulutukseltani olen kahta vaille teologian maisteri. Minulle ei mikään aihe ole liian pyhää käsiteltäväksi. Toivottavasti olet mukana matkassa!”

Jaa artikkeli:
Jaa artikkeli:
Lue seuraavaksi: