Päihdeongelma periytyi sukupolvelta toiselle, kunnes Jenni piteli sylissään vieroitusoireitaan itkevää vauvaa

– ”Syyllisyyden tunne oli aivan kamala”

Teksti Laura Juntunen

”Olen onnellinen siitä, että miehenikin on pystynyt pääsemään eroon aineista. Muuten lapsillani ei olisi ollut isää, Jenni sanoo. ”

Yhteiskuntaa huolestuttava syntyvyyden lasku ei näy päihdepiireissä. Freestylen haastattelussa alkoholi- ja mielenterveysongelmien keskellä kasvanut Jenni kertoo, miten hänestä tuli päihdeäiti.

Pieni vauva itki lohduttomasti keskoskaapissa. Sen leuka ja kädet tärisivät ja silmistä paistoi kipu. Huuto jatkui aamusta iltaan, päivästä toiseen. Vauva rauhoittui hetkellisesti vain silloin, kun pääsi kenguruhoitoon vanhempiensa rinnalle.

Jenni katseli lastaan. Hänen rintakehänsä päällä tuntui olevan valtava kivi, Jenni sai hädin tuskin henkeä. Syyllisyys oli sietämätöntä.

”Olin helpottunut, että vauva oli hengissä, mutta ne kaksi kuukautta jotka vietin hänen rinnallaan sairaalassa mietin vain sitä, mitä kaikkea olin käyttänyt raskauden aikana ja miten korvaushoito oli vaikuttanut vauvaan.”

Pidellessään vieroitusoireista kärsivää vauvaansa sylissään Jenni päätti, että tuskan täytyisi loppua tässä ja nyt.

 

Levoton lapsuus

Lapsena Jenni oli kiltti ja tunnollinen kympintyttö. Elämä pikkukaupungissa olisi voinut olla idyllistä, mutta koti oli kaikkea muuta kuin turvallinen. Jennin äiti kärsi mielenterveys- ja päihdeongelmista, eikä pysynyt raittiina edes raskaana ollessaan. 

Kun vanhemmat tappelivat niin että veri lensi, Jenni soitti poliisille. Äiti oli väkivaltainen myös lapsiaan kohtaan. 

”Näin paljon sellaista, mitä lapsen ei pitäisi nähdä. Ehkä siksi varhaisimmat lapsuusmuistoni ovat vasta ajalta, kun olen 6-vuotias”, Jenni kertoo. 

Kun ensimmäinen luokka alkoi, Jenni viihtyi ja menestyi koulussa. Siellä ympärillä oli kavereita ja turvallisia aikuisia. Mutta sitten Jennin äiti päätti, että perheen pitäisi muuttaa. Lapset revittiin juuriltaan ja isä luopui työstään.

Uudella paikkakunnalla vanhemmat menettivät lopullisesti otteensa normaalista perhearjesta. Kun isäkin alkoi juoda, Jennin täytyi astua aikuisen rooliin. Hän muistaa istuneensa baarin pöydän alla syömässä karkkia siskonsa kanssa, kun äiti ja isä joivat. Oluttuoppien pohjat kopsahtelivat pöytälevyyn. Kun baari sulkeutui, lapset pakattiin mukaan taksiin ja jatkoille, jotka jatkuivat aamuun saakka. 

”Vaikka 1980- ja 90-luvuilla lastensuojelu oli mitä oli, ihmettelen silti, ettei tilanteeseen puututtu. Tai ainakaan se ei tullut koskaan meidän lasten tietoon”, Jenni ihmettelee. 

Pienellä paikkakunnalla juorut levisivät nopeasti ja Jenniä alettiin kiusata koulussa vanhempien ongelmien vuoksi. Kiusaaminen ei jäänyt sanoihin. Lapset potkivat, sylkivät ja tönivät, eivätkä opettajat tai Jennin vanhemmat saaneet julmuutta loppumaan.

Ashim D Silva / Unsplash

Villi vapaus

16-vuotiaana Jenni pakkasi tavaransa ja lähti opiskelemaan uudelle paikkakunnalle. Lapsuudenkotiin verrattuna opiskelijaelämä tuntui vapaudelta. Uusien ystävien kanssa kiltistä ja tunnollisesta tytöstä kuoriutui villi ja huoleton nuori nainen.

”Homma riistäytyi nopeasti käsistä. Kukaan ei pakottanut kouluun ja alkoholiporukat houkuttelivat. En mennyt lomillakaan kotiin, enkä edes soitellut vanhemmilleni”, Jenni kertoo. 

Jenni oli parikymppinen, kun hän valmistui kaupallisen alan ammattiin ja sai töitä. Samoihin aikoihin hänen äitinsä menehtyi traagisesti. Vaikka äidin kohtalo oli karu, se ei saanut Jenniä vähentämään omaa juomistaan.  

”Minulla oli paljon poissaoloja töistä, mutta pikkujouluissa tykkäsin kyllä käydä”, Jenni muistelee.

Tavattuaan kymmenen vuotta itseään vanhemman miehen Jenni muutti tämän kanssa heti yhteen, vaikka suhde oli alusta asti riitaisa. Seuraavaksi hän huomasikin olevansa jo raskaana.

”Kuvittelin, että vauvan myötä elämämme muuttuisi ja pääsisin elämään sellaista mainosperheen ihanne-elämää. Näin raskauden pelastuksena”, Jenni muistelee. 

Jenni tuli äidiksi 23-vuotiaana. Vauva-arki oli kuitenkin kaikkea muuta kuin mitä hän oli ajatellut. Se herättikin Jennissä lähinnä negatiivisia tunteita. Vasta jälkeenpäin Jenni on ymmärtänyt kärsineensä vauvavuonna synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 

”Ajattelin olevani maailman huonoin äiti”, hän kertoo. 

Lopulta parisuhde päättyi eroon ja Jennistä tuli yksinhuoltaja. Elämä oli rankkaa ja niukkaa. Arkipäivisin Jenni opiskeli uuteen tutkintoon ja hoiti kotia, viikonloppuisin hän vei lapsen hoitoon ja lähti juomaan. 

”Minulla oli sellainen käsitys, että äidit rentoutuvat karaokebaarissa kaljaa juoden. En osannut lainkaan olla yksin kotona, katsoa tv:tä ja nukkua. Lähdin aina ulos, kun sain lapsen hoitoon.”

 

Rakkautta ensisilmäyksellä

Lopulta Jenni uupui niin, että yritti itsemurhaa valmistujaisissaan. Koska hänellä ei ollut aiempaa taustaa itsetuhoisuudesta, hänet kotiutettiin sairaalasta yhden yön jälkeen. Jatkohoitoa ei järjestynyt.

Myöhemmin samana vuonna Jenni tapasi uuden miehen, joka käytti huumeita. Jenni voi yhä huonosti ja ajatteli, että ehkä huumeet saisivat hänetkin hetkeksi unohtamaan murheensa. 

”Amfetamiini kolisi aivan eri tavalla, kuin mikään ikinä ennen. Rakastuin huumeeseen heti ja ajattelin, että tämä pelastaa mun koko elämän. Kahden kokeilun jälkeen aloin jo piikittää. Pian menin töihinkin piripäissäni ja sain potkut”, Jenni muistelee.

Työnantaja teki Jennistä lastensuojeluilmoituksen, mutta vaikka äidin päihdeongelma selvisi viranomaisille, lasta ei otettu huostaan. Jenni itse kuvitteli, ettei huumeiden käytöstä ollut lapselle mitään haittaa.   

”Ajattelin vain sitä, milloin pääsisin taas vetämään. Lastensuojelun olisi pitänyt puuttua asiaan paljon aiemmin. Lapsen annettiin roikkua löysässä hirressä”, hän sanoo nyt.

Vasta kun lapsi katseli vierestä, miten Jenni ja hänen poikaystävänsä pahoinpitelivät toisiaan Jenni ymmärsi, että hänen lapsensa joutui elämään samanlaista lapsuutta, jonka Jenni itse oli elänyt. Lapsuutta, jonka hän halusi niin kovasti unohtaa. Kun lastensuojelu ei vieläkään puuttunut asiaan, Jenni soitti lapsen isälle.

”Sanoin, että ota tämä lapsi. Minä en voi huolehtia hänestä enää.”

 

Kelli Mc Clintock / Unsplash

 

Sietämätön syyllisyys

Kolme vuotta myöhemmin Jenni alkoi oksennella jatkuvasti. Päässä pyöri, eikä pahoinvointi helpottanut millään. 

”Luulin, että oksentelu johtuu huumeista. Sysäsin ajatuksen raskaudesta ja testin tekemisestä jonnekin kauas, koska jos testi olisi ollut positiivinen, olisin joutunut lopettamaan käytön. Ja sitä ajatusta en kestänyt”, Jenni muistelee.

Lopulta päihdetyöntekijät saivat hänet tekemään testin. Tulos oli positiivinen. Jenni oli kuitenkin jo niin syvällä, ettei edes tieto vauvasta auttanut häntä pääsemään huumeista eroon. 

”Muistan, kuinka istuin väsäämässä värkkejä suuren vauvamahan kanssa, itkien ja itseäni vihaten. Sitten piikitin. Syyllisyyden tunne oli aivan kamala”, Jenni huokaa. 

”Siinä juuri on sen sairauden kauheus. Riippuvuus on niin vahva, niin pakottava, että ihminen käyttää aineita vaikka kuinka näkee, että se tuhoaa häntä ja kaikkia hänen läheisiään”, hän jatkaa. 

Koska Jenni ei pystynyt omin voimin lopettamaan, hänelle aloitettiin raskaudenaikainen korvaushoito. Hoidon ohella oheiskäyttö kuitenkin jatkui, kunnes synnytys käynnistyi loppuvuodesta 2013. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta sitten tapahtumat saivat dramaattisen käänteen. 

”Kätilön nostaessa vastasyntyneen rinnalleni tajusin, ettei vauva hengitä. Aloin huutaa eloton lapsi sylissäni, kunnes kätilö nappasi lapsen ja kiiruhti pois. Olin varma, että vauva kuolisi”, Jenni kertoo hiljaa.

Lapsi kärsi huumevauvoilla esiintyvästä syntymänjälkeisestä hengityslamasta. Vaikka vauva saatiin virkoamaan, häntä täytyi vieroitusoireiden vuoksi hoitaa vielä pitkään sairaalassa. Jenni oli hänen rinnallaan koko ajan, katseli kivusta huutavaa lastaan ja itki. Keskoskaapin vierellä hän vannoi, ettei enää koskaan käyttäisi huumeita.

”Huolta ja syyllisyyttä oli lähes mahdoton kestää. Hetkittäin se sai minut melkein perumaan päätökseni lopettaa. Kerran olin jo hankkinut bentsoja ja istuin vessassa valmiina vetämään pääni sekaisin, kunnes tulin järkiini. Vedin pillerit alas vessanpöntöstä ja palasin osastolle lapseni luokse.”

 

Ehdoton nollalinja

Jenni on ollut kuivilla nyt kuusi vuotta, siitä päivästä lähtien, kun hänen toinen lapsensa syntyi. Yhtään retkahdusta ei ole tullut. 

Tie kuiville oli kuitenkin hidas ja kivulias. Varsinkin ensimmäiset kuukaudet Jenni vain itki. Vuosien ajan sisään padottu tuska tulvi ulos kyyneleinä vertaistukiryhmässä, päihdekuntoutuksessa ja lapsen vierellä sairaalassa.

”Kaikissa paikoissa minua jaksettiin kuitenkin kuunnella. Vihdoin saimme tukea myös lastensuojelusta. Perheemme sai paljon apua joka taholta ja olen siitä todella kiitollinen.”

Korvaushoito lopetettiin kolme vuotta sitten. Vaikka takana oli jo pitkä taival ilman huumeita, ennen hoidon päättymistä Jenniä pelotti. Mitä jos hän ei pystyisikään tähän? Mitä jos hän sittenkin ratkeaisi? Peloista huolimatta Jenni selvisi.

”Olin siihen mennessä oppinut nojaamaan vertaistukiryhmään ja puhumaan siellä kaikesta. Koen, että juuri vertaistukiryhmä oli toipumiseni kivijalka. Se korvasi päihteen”, Jenni kertoo. 

Harva ymmärtää, miten pitkään ja tiukasti huumeriippuvuus pitää toipuvaa käyttäjää otteessaan. Korvaushoidon lopettamisesta meni vielä vuosi ennen kuin Jenni huomasi, ettei hän tuntenut enää edes satunnaista halua käyttää huumeita. Kun himoja vielä oli, Jenni oppi voittamaan ne puhumalla niistä ääneen vertaistukiryhmässään. Silloin tarve meni ohi.

”Koska se on vain tunne ja tunteet menevät ohitse”, Jenni selittää.  

Nykyään Jennillä on päihteiden kanssa nollalinja. Hän tietää, ettei voi piipahtaa kesäpäivänä ystävien kanssa terassille ja ostaa yhtä siideriä, koska se ei koskaan jäisi siihen. 

”Se lähtee lapasesta ja siinä menee koko elämä”, Jenni sanoo. 

Jenni on tehnyt rauhan menneisyytensä kanssa. Hän uskoo, että elämä olisi voinut mennä toisinkin, ellei hänen lapsuutensa olisi ollut niin traumaattinen. Jenni on kuitenkin antanut vanhemmilleen anteeksi. Omille lapsilleen Jenni haluaa tarjota kaiken sen, mitä hänellä ei nuorena ollut: välittäviä ja turvallisia aikuisia, harrastuksia ja rutiineja. 

 

 

Annie Spratt / Unsplash

 

Koko perhe kuivilla

Kun vanhemmat joutuivat katselemaan lapsensa taistelua elämästään, myös Jennin mies päätti lopettaa huumeiden käytön. Pariskunta raivasi yhdessä tiensä ylös pohjalta. 

”Olen onnellinen siitä, että miehenikin on pystynyt pääsemään eroon aineista. Muuten lapsillani ei olisi ollut isää”, Jenni sanoo. 

Pari vuotta sitten pariskunnalle syntyi toinen yhteinen lapsi. Kuopuksen päihteetön raskaus oli Jennille äitinä tärkeä, korjaava kokemus. 

”Se oli aivan erilaista. Ehdin muodostaa lapseen kiintymyssuhteen jo odotusaikana. Se oli ensimmäinen raskaus jonka aikana intoilin, rakensin pesää ja tallensin muistoja koko matkan varrelta. Vauvakuplassa oli aivan ihanaa. En tiennyt normaalista perhe-elämästä mitään ennen kuin nyt”, Jenni sanoo hymyä äänessään.

Vaikka Jenni on ollut huolissaan keskimmäisen lapsensa terveydestä raskaudenaikaisen huumeiden käytön vuoksi, lääkärit eivät ole todenneet lapsessa mitään poikkeavaa. Syntymän jälkeen havaittu reikä sydämessä umpeutui sekin kahteen ikävuoteen mennessä. Jenni itse on miettinyt lapsen olevan hieman pienikokoinen.

”Oppimisen kanssa ei kuitenkaan ole ollut mitään ongelmaa, eikä kehityksessä myöskään. Hän on myös kiinnostunut asioista ihan ikätasoisesti. Juuri nyt hän on innostunut luistelusta ja luistelee jo upeasti”, Jenni kertoo. 

Kun vaikeudet ovat jääneet taakse, Jennissä on herännyt valtava tarve auttaa muita. Hän on kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja käy kertomassa tarinaansa esimerkiksi ensi-ja turvakodeissa. Lisäksi hän toimii päihdeperheiden tukiäitinä.

Jennin työlle on tarvetta, sillä kuten esimerkiksi Iltalehti uutisoi loppuvuodesta 2019 (IL 16.11.2019) alkoholin aiheuttamat sikiövauriot yleistyvät Suomessa edelleen ja ennen lapsen syntymää tehtyjen lastensuojeluilmoitusten määrä on kaksinkertaistunut lyhyessä ajassa. Yhteiskuntaa huolestuttava vauvakato ei koske päihdeäitejä.

”Tahdon lisätä tietoa näistä asioista ja tukea toipuvia perheitä. Haluan esimerkilläni viedä huumeiden käyttäjille viestiä siitä, että apua voi hakea ja saada. Myös niin, ettei lapsia viedä pois.”

Jennin nimi on muutettu. 

Jaa sosiaalisessa mediassa!

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Vieritä ylös

Kirjaudu tästä