”En luota henkilöön, joka on ystävällinen minulle, mutta tyly tarjoilijalle, koska hän kohtelisi minua samalla tavalla, jos minä olisin tarjoilija.” Edesmennyt mestarinyrkkeilijä Muhammad Ali osasi sivaltaa ihmisiä niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Miehen tarjoilemien jabien prosentuaalinen osumatarkkuus oli huikea sekä fyysisesti että verbaalisesti. Alin nimiin laitettua lausahdusta sietäisi jokaisen pureskella hetken verran: kuinka kohtaamme meitä ”alemmassa” asemassa olevat?
Yllä oleva toteamus tuli mieleeni taannoin, kun haastattelin erästä omalla alallaan menestynyttä henkilöä eräässä ravintolassa. Olimme aloittaneet juttelun, ja tarjoilijan tullessa paikalle kysymään ystävällisesti tilaustamme, kyseinen henkilö sihahti hänelle hampaidensa välistä saaden tarjoilijan kavahtamaan ja luikkimaan häntä koipien välissä pois. Hävetti. Elämme nopeassa yhteiskunnassa. Meillä kaikilla on vauhti päällä. On kiire. Kiire töihin, kiire kotiin, kiire hakemaan lapsia tarhasta, kiire harrastusten pariin. On ymmärrettävää, että ainainen ja jatkuva kiire sekä paine suorittaa asioita nostattaa stressitasoja, eikä vauhdissa tule aina ajateltua kanssaihmisiä. Jos emme ehdi ajatella lähipiiriimme kuuluvia, kuinka voisimmekaan aina muistaa kohdella asiallisesti alisteisessa asemassa olevia?
Enkä puhu pelkästään päivästä toiseen kohtaamistamme matalapalkkatöissä olevista. Niistä jotka ovat meille vain kasvottomia, nimettömiä ja taustattomia suorittajia, vaan myös elämän syrjäyttämistä ihmisistä. Kaiken hössötyksen, tohinan ja kiireen keskellä unohdamme sen, että nämä kohtaamamme henkilöt ovat myös ihmisiä, joilla on tarinansa, omat kipupisteensä, ilonsa ja surunsa. ”Kiitos”, ”ole hyvä” ja ”anteeksi” ovat pieniä sanoja, mutta niiden merkitystä toiselle ei voi arvata. Itselle ne eivät välttämättä ole kuin täytesanoja, mutta toiselle ne voivat olla juuri ne päivän tärkeimmät sanat, jotka luovat uskoa ja toivoa.
Milloin olet viimeksi nostanut katseesi älypuhelimen näytöltä ja tarkkaillut ympäristöäsi? Katsonut, kuinka kohtaamme toisemme arjessa? Painamme eteenpäin kuin työhevoset laput silmillä emmekä huomaa saatikka kohtele toisiamme, mutta samaan hengenvetoon vaadimme itsellemme kaikkea enemmän ja paremmin. Kuinka usein tulee mietittyä, että saattaa koittaa päivä, jolloin elämä vetäisee maton jalkojen alta? Päivä, jolloin joudumme istumaan toiselle puolelle pöytää. Kuinka itse haluaisit tulla kohdatuksi ja kohdelluksi?
