Älypuhelin on sekä siunaus että kirous: samalla kun se pitää meidät ajan tasalla päivänpolttavissa asioissa, se koukuttaa meidät roikkumaan verkoissaan päivittäin heräämisestämme aina siihen saakka, kunnes päivän päätteeksi suljemme silmämme. Emmekä enää edes kiinnitä siihen mitään suurempaa huomiota. Heräämme, puhelin auki ja selaamaan mitä yön aikana on tapahtunut tai mitä kukanenkin tutuistamme on päivittänyt. Menemme nukkumaan: ”selaanpas tässä vielä tämän keskustelun loppuun…” Hups, sinne menikin pari tuntia nukkumisaikaa. Ja totta kai päivän aikana omat pakolliset FB-, TW-, IG-, ja LinkedIn-päivitykset sekä kasuaalit Whatsapp-viestittelyt.
Moni meistä tietää tunteen, kun lähtee kotoa ja puolessavälissä työmatkaa huomaa luurin jääneen keittiön pöydälle. Olo on kuin orvolla pirulla. Kuin toinen käsi olisi leikattu irti. Olo on kuin narkkarilla vailla päivittäistä fiksiä: rauhaton, mutta onneksi töissä on pöytäkone, niin saa sen pienen helpotuksen refloihin. Synnymme ja kuolemme puhelin kädessämme. Olen monen monta kertaa kirjoittanut siitä, kuinka elämme nopeassa ja hektisessä suoritusyhteiskunnassa.Elämä jatkaa mateluaan olimme somessa tai emme.
Ei kukaan kaipaa sääpäivittelyjämme tai isoja juttuja tulossa pian -arvoituksia, vaikka niin haluamme uskotella itsellemme.
Se pitää edelleen paikkansa, eikä tilanne sen suhteen ole parantumassa, mutta lisäisin väitteeseeni vielä sen, että meitä itseämme on syyttäminen siitä, kuinka syvälle uppoamme informaatioturbulenssiin. Meillä on käsissämme mahdollisuus valita, kuinka paljon kuormitamme itseämme ja mieltämme teknologian avulla. Tein alkukeväästä lyhyen ”spring breakin” Lappiin kittiläläiselle syrjäkylälle. Maisemat olivat kuin postikortista: puhdasta valkoista lunta silmänkantamattomiin, aurinkoa, raitista ilmaa ja hiljaisuutta sekä iltaisin tähtitaivas, jollaista en ole oikeastaan koskaan aiemmin päässyt näkemään. Ehdottomasti paras paikka hiljentymiseen. Muutaman kerran hyppäsin moottorikelkan selkään, ajoin ison järven jäällä useamman kilometrin, sammutin moottorin ja otin kypärän päästäni. Kuuntelin hiljaisuutta, joka oli korvia huumaava. Ehkä jopa pelottava. Kun olen kotona ja teen töitä, musiikki pauhaa kuulokkeista, ruudulla vilisee raflaavia uutisia kotimaasta ja maailmalta tai somen juupas, eipäs -nettikinastelua, jotka kaikki kuormittavat mieltä. Aamusta iltamyöhään. Kun ”rauhoitun”, katson tv:tä tai elokuvia aina tajuamatta, että nekin kuormittavat. Lähes koko ajan jokin ärsyke syö energiaani tavalla tai toisella. Kittiläläisen järven jäällä hiljaisuutta ja maisemia taivastellessani mietin, kuinka vaikeaa tässä maailmanajassa on rauhoittua. Ja kun puhun rauhoittumisesta, tarkoitan sisäisten ääniemme kanssa tasapainossa olemista. Elämämme on täynnä virikkeitä ja ärsykkeitä, joiden avulla hiljennämme nämä sisäiset äänemme. Kuinka moni pystyy rehellisesti myöntämään, että pystyy kohtaamaan itsensä ja ajatuksensa silmästä silmään ilman, että viiden minuutin sisään on pakko avata jokin älypuhelimen sovelluksista?
Aika ajoin someen eksyy huomiohakuisia ilmoituksia siitä, kun se ja se alkaa some-lakkoon. ”Tällä päivämäärällä vetäydyn nyt lomalle sosiaalisesta mediasta. Minut saa kiinni viestitse tai puhelimitse, ei enää täältä!” Menee viikko tai kaksi, kun samainen tyyppi palaa takaisin. ”I’m back, bitches!” Newsflash: kukaan ei ole huomannut mitään eroa mihinkään. Elämä jatkaa mateluaan olimme somessa tai emme. Ei kukaan kaipaa sääpäivittelyjämme tai isoja juttuja tulossa pian -arvoituksia, vaikka niin haluamme uskotella itsellemme. Some-lakon ensimmäinen ja viimeinen sääntö: tee se vain itseäsi varten. Hiljaisuuden retriitit ja some-lakot ovat hukkaan heitettyä aikaa, mikäli et ole tasapainossa itsesi kanssa.
Vapauden ja vastuun sanomaa saarnaava Teemu ”Pastori” Potapoff kirjoittaa vakkarikolumnistina Freestyle-lehdessä. ”Olen toiminut reilut 20 vuotta portsarina ravintoloiden ovilla, mutta päivätyöni ja sydämeni palo on journalistiikan sekä median parissa. Koulutukseltani olen kahta vaille teologian maisteri. Minulle ei mikään aihe ole liian pyhää käsiteltäväksi. Toivottavasti olet mukana matkassa!
