Petteri Summasen

Reissu, joka voisi toteutua

Kolumnistimme Petteri Summanen on näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Heippa! Otan tästä repun selkään ja hilpaisen korpeen. Palataan maanantaina astialle. Ai niin. Tässä on karttaan merkittynä reittisuunnitelma, jos vaikka jätän jostain syystä palaamatta sunnuntai-iltaan mennessä.  Jätän sen tähän nähtäväksi. Aion siis vaeltaa tällaisen reitin, jonka läpikäyntiin riittänee 48 tuntia. Kännykkä on mukana, mutta pidän sen suljettuna. Käytän sitä vain hätätapauksessa, eli jos nilkka murtuu tai satun eksymään tai umpisuoli puhkeaa tai jotain muuta sellaista. 

Alkumatka taitetaan polkupyörällä. Reilun 30 kilometrin sotkemisen jälkeen alkaa jo näyttää varsin metsäiseltä. Luonnonpuistojen merkityillä reiteillä on viikonloppuisin liikaakin vilskettä, joten jatkan vielä hieman etäämmäs korpeen. Autoja suhahtelee ohi yhä harvemmin. Juomatauko. vettä ja kourallinen rusinoita.

Tienhaarasta pikkutielle ja lopulta vanhalle metsahoitotielle. Vielä reipas vitonen ja pyörä tien sivuun ja nojaamaan puuta vasten. Kartta ja kompassi esiin. Rinkka on aika kevyt, koska mukana ei ole vettä kuin menomatkalle, eikä liikoja vaihtovaatteita – onhan leuto, lumeton etelän talvi.

Luonnonvaraisessa metsässä saa välillä ylittää kaatuneiden puiden runkoja, tallata sammalikossa ja ryysiä läpi umpeen kasvaneiden ryteikköjen. Joskus voi pysähtyä ihailemaan maisemaa metsälammen rannalta tai jäkäläiseltä kalliolta. Etäällä raakkuva korppi muistuttaa siitä, etten ole koskaan täysin yksin.

Kohtuullinen patikkamatka perjantai-iltapäivälle on kymmenisen kiometriä. Ilta tummenee tähän aikaan vuodesta varhain ja teltta kannattaa pystyttää ennen pimeää. Tällä kertaa valitsin tutun paikan, jonka tiedän soveltuvan  yöpymiseen sopivalla etäisyydellä.  Karttaan on merkitty retkeilijöille telttapaikka ja lähde, josta tarvittavan juomaveden saa helposti. Polttopuuta on toimitettu tulipaikan viereen.

Metsässä risteilevät polut helpottavat yleensä suunnistusta. Toisinaan niitä seuraillessaan saattaa tulla talsineeksi ylimääräisiä lenkkejä. Polkua kulkiessaan muiden maaston merkkien tarkkailu herpaantuu helposti. Eksymiseen vaaditaan toki muutakin – vähintäänkin hätäilyä tai kehnon näkyvyyden. Leiripaikkaa lähestyessä alkaa jännittää. Näinköhän paikalle on päätynyt muita retkeilijöitä tai vaeltajia? Lähdepaikan läheisyydessä riittää toki lääniä, mutta tällä reissulla toivoisin voivani nauttia luonnosta täysin itsekseni, sanaakaan vaihtamatta.

Olen onnekas. Kohde on toivotusti miehittämätön ja siistissä kunnossa. Hörppään lähteestä raikasta vettä ja täytän juomapullon. Simppeli pikkuteltta nousee paraatipaikalle muutamalla käden liikkeellä. Nuotio tuo lämpöä, tunnelmaa ja mahdollistaa ruuan valmistamisen. Kostuneet kamppeet kannattaa kuivattaa. Tulentekoon on mukana aina sytykkeiksi tuohta ja muutama tervas. niillä saa aikaan kelpo loimun oksista ja risuistakin, mutta nyt tarjolla on puuvaraston kuivia koivuklapeja. Metsähallitus huoltaa tällaisia paikkoja. Metsä säästyy turhilta riipimisiltä ja retkeilijäkin pääsee helpommalla. Kun leiri on pystyssä, seuraa illan kohokohta- ruuan valmistus.

Energiapatukoilla voi aina täydentää kalorivajetta, mutta lämmintä ateriaa ei mikään voita. Tällä kertaa hoidan gastronomisen osuuden, välineenäni armeijasta tuttu monikäyttöinen pakki. Kuumennan siinä nuotion päällä annoksen vettä, johon sekoitan valmiin kuivamuonaseoksen. Lisukkeeksi hieman leipää. Yksinkertainenkin leirimuona maistuu paremmin kuin hyvin. Täytyy vältellä hotkimista, ettei polta suutaan.

Ruokailun jälkeen huuhtaisen ruokailuvälineet tuoreeltaan ja asetun nuotion ääreen rauhoittumaan. Raukeus alkaa vallata oloa. Nukahdan pienten iltatoimien jälkeen makuupussiini.  On pimeää. Viimeisenä äänenä kuulen vain hiipuvan nuotion lempeää suhinaa.

Reissu ei toteutunut. Laiskotti. Katsoin telkusta pari luontoseikkailua.

Share on facebook
Share on twitter
Vieritä ylös

Kirjaudu tästä