”There goes my hero, watch him as he goes. There goes my hero, he’s ordinary.”
Noin laulaa Dave Grohl Foo Fightersin kappaleella My Hero. Tarinan mukaan Grohlilla, joka itse on miljoonien ja taas miljoonien ihailema, ei ole koskaan ollut rock-roolimallia, jota hän olisi ihaillut tai katsonut ylöspäin. Sen sijaan hän ihailee tavan ihmisiä, jotka selviävät päivästä toiseen.
Kun olin ala-asteikäinen räkänokka ja sittemmin teini-ikäinen, minulla oli monia sankareita. Aluksi he olivat kuvitteellisia sarjakuvahahmoja: X-Menit, Mustanaamio, Hulk ja Hämähäkkimies. Sittemmin Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallonen näyttelemä Rambo, kitarasankari Yngwie Malmsteen ja nuoruuteni skeittaussuuruudet. Aikuisiän kynnykselle päästessäni kuvaan astuivat grunge-musiikin ikonit, jotka tuntuivat sanoittavan teini-ikäisen parikymppisen tunteman maailmantuskan ja ahdistuksen. He tietävät, mitä tunnen ja käyn läpi, ajattelin.
Monille miehenaluille ylöspäin katsottu hahmo, sankari, on oma isä. Minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut näin. On vaikeaa kunnioittaa ihmistä, joka ei kunnioita takaisin. Tai ihmistä, joka ei kunnioita edes itseään. On myös vaikea pitää sankarina ihmistä, joka tukahduttaa, lyö ja tuhoaa kaiken ympäriltään. Näin jälkikäteen ajateltuna on huomattava sääli, että nuorelle miehelle ei löydy esikuvaa siitä lähimpänä olevasta hahmosta. Henkilöstä, johon pitäisi pystyä turvautumaan tilanteessa kuin tilanteessa. Ihmisestä, jonka pitäisi ohjeistaa ja varustaa sinut elämän eteen tuomia haasteita varten.
Tällaisen esikuvan puuttuminen vaikutti myös siihen, kuinka henkilö X:n, tässä tapauksessa minun, kuva miehestä, miehuudesta ja miehenä olemisesta muodostui ja kehittyi. Vinksalleenhan se meni. Tulikin aika, jolloin sankareita etsittiin ja löydettiin aivan muualta kuin sieltä, mistä niitä olisi pitänyt löytää. Nämä ”esikuvat”, vääristä asioista ihannoidut henkilöt, kylvivät rikkaruohon siemenen jo ennestään epävarmaan maaperään. Siellä se pääsi itämään ja jopa hieman kasvamaankin. Tämä elämänvaihe muokkasi käsitystäni miehuudesta ja miehenä olemisesta epäterveelliseen suuntaan. Suuntaan, jota joudun aktiivisesti korjaamaan vielä tänäkin päivänä.
Mitä tarkoittaa olla mies? Se on kysymys, jota pohdin aika ajoin. Millaisia attribuutteja miehuuteen liitän? Yksiselitteistä vastausta en ole vielä tähänkään mennessä löytänyt, sillä vastaus muuttuu, mitä enemmän vuosirenkaita kertyy. Ikä tuo mukanaan tietynlaista armollisuutta itseään kohtaan, ja vaikka edellä mainitsemani etsikkovuodet toivat mukanaan hyppysellisen toksisuutta, samalla ne opettivat miehisyydestä enemmän kuin oma isäni koskaan pystyi opettamaan. Ihmisenä olemisen perusprinsiipin, suoraselkäisyyden. Kaikki muu rakentuu sen ympärille liki itsestään.
Olenko katkera siitä, etten mielestäni ole nuoruudessani löytänyt itselleni isää, jota ihailla ja rakastaa? Olen ja en. Olen katkera siitä, että muiden puhuessa isästään, pystyn vain ajattelemaan, ettei minulla sellaista ole. Mutta en ole katkera, koska ilman noita kokemuksia, minulla ei olisi tänä päivänä sitä, mitä minulla on: ystäviä, rakkaita ihmisiä, elämänkokemuksen tuomaa näkemystä asioihin. Toki mukavampaa olisi ollut päästä helpommalla, mutta mikä tässä maailmassa nyt on helppoa. Osaanpa itse toimia toisin, kun sen aika on ja olla jonkun sankari.
Nuorella ihmistaimella pitää olla ympärillään esikuvia, jotka luovat heille tervettä itsetuntoa. Olivat koetut sankarit sitten miehiä tai naisia. Sukulaisia tai läheisiä ystäviä. Sankarit ovat ihmisiä, jotka auttavat ja kannattelevat vaikeiden aikojen läpi sekä iloitsevat kanssasi. Ja vaikka sanotaan, että veri on vettä sakeampaa, veriside ei tee kenestäkään automaattisesti korvaamatonta. Sankari voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
