Torstai 31.7.2014
Puolentoista tunnin yöunien jälkeen, herätyskello soi eilen yhdeltä yöllä, oli tullut aika lähteä kiipeämään. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus ryhmän pukiessa päälleen useita kerroksia vaatteita, pakatessa kiipeilyreppuja, laittaessa jalkaan ylävuorikenkiä, cramp-oneja ja gaiterseja ja viritellessään otsalamppujaan pilkkopimeässä. Kukaan ei puhunut, kaikki keskittyivät edessä olevaan suoritukseen. Kolmelta lähdimme lumikissalla kapuamaan noin viiteen tuhanteen metriin mistä aloittaisimme lopullisen huiputuksen. Yksi perulainen ehti menettää otsalamppunsa jo matkalla sen sinkoutuessa hänen otsaltaan takana tulleen toisen kissan alle, kuin symbolisesti sammuen lumihankeen valtavan painon alle. Mahtoi kaveria vituttaa vaikkei sanonutkaan sanaakaan. Kun kulkuvälineemme jätti meidät noutopaikalle ja kaarsi takaisin alas, olimme omillamme. En muistaakseni edes osannut jännittää, olin niin keskittynyt edessä olevaan koitokseen. Muistan vain miettineeni miten yksin ihminen onkaan ollessaan sysipimeässä yössä viiden tuhannen metrin korkeudessa, minne ei kaupunkien valot paista. Yllä oli maailman upein kirkas tähtitaivas ja alla lumihanki. Ja sen alla Euroopan korkein vuori.
Mount Elbrus on kaksihuippuinen sammunut tulivuori ja aloitimme hitaan matkan kohti huippujen välistä kraateria, eli satulaa, missä saisimme tauon ja mistä alkaisi nousun tekninen osuus. Askel oli raskas ensimmäisestä alkaen, happea oli alle puolet merenpinnan tasosta ja omaan rytmiin keskittyminen oli ainoa mitä mielessä oli. Olin päässäni jaksottanut nousun viiteen osaan: ensin kävely satulaan, sitten jyrkkä hakkunousu ylös, siitä poikittain muutama sata metriä turvaköydelle, köyden kanssa viimeinen ja raskain nousu huipun juurelle ja huiputus. Toivoin, että kaiken mennessä hyvin, aamukymmeneen mennessä olisimme päässeet huipulle.
Matka satulaan oli pitkä ja rankka mutta motivaatio oli korkealla. Aurinko teki nousuaan ja alla narskuva lumi oli jotenkin eteenpäin vievä sävel. Huomasimme jossain vaiheessa Jarin kanssa, että kunhan saa oman askelluksen ja rytmin tasaantumaan, kannattaa jutella mahdollisimman paljon, se piti hengityksen rauhallisena. Niinpä lörpöttelimme niitä näitä alastomista naisista vanhoihin koulumuistoihin samalla kun maailman kaunein koskaan näkemämme auringonnousu aukeni takanamme. Pienet, noin minuutin stopit olivat juhlaa sekä olon että maiseman kannalta, liikkeessä kun katse ja keskittyminen oli ainoastaan siinä seuraavassa askeleessa. Pieni horjahdus sivuun olisi voinut heittää ihmisen satoja metrejä alamäkeen.
Samalla kun tauot ovat helpottavia, ne ovat myös pahinta myrkkyä kiipeämiselle. Sitä joutuu keräämään itsensä uudelleen, löytää rytmin ja askelluksen ja aloittamaan ikään kuin alusta joka kerta, kun pysähtyy viittä minuuttia pidemmäksi aikaa. Helpompaa on vain puuskuttaa eteenpäin kuin juna ja yrittää löytää siihen voima jostain sisältä päin. Noin vartin lepo satulassa kahden tunnin kiipeämisen jälkeen ja ennen Elbrusin länsipiikin ensimmäistä jyrkkää nousua oli juuri sitä, myrkkyä. Siitä noin 45-asteen kulmassa nousevaan mäkeen lähdettiin hakut kädessä ja ehjänä pysyminen oli kiinni lähinnä siitä, että jääraudat purivat kunnolla joka askelmalla. Nousu oli hidasta ja järkyttävän raskasta ja lyhyt, noin sadan metrin matka sivusuuntaan jyrkänteen keskellä ei tuntunut yhtään sen helpommalta. Sivusiirtymän toisessa päässä lyötiin turvaköysi kiinni ja jatkettiin huipun viimeiseen ja jyrkimpään nousuun. Köydessä ollessa ei voinut hidastella, koska sekä edessä että takana oli joku, ja pääsin jollain ihme tahdonvoimalla ylös. Tuntuu, etten muista matkasta mitään.
Päästyäni turvaköyden yläpäähän näin lauman ihmisiä ja ajattelin saavuttaneeni huipun. Näin Sallan, joka kertoi, etten ihan vielä. Nyt kuitenkin sai jättää jo kamat paikalleen ja edessä oli vielä noin 15 minuutin kävely itse Euroopan korkeimpaan pisteeseen. Se kävely tuntui ikuisuudelta. Ajattelin matkalla itseäni, Eemiliä, Cataa, Sitä Yhtä, elämääni, soberismiani, ystäviäni, kaikkea mahdollista. Kyyneleitä oli vaikea pidätellä ja kun ensin Tuomas ja sitten Marko ja Emmi tulivat vastaan käytyään jo ylhäällä purskahdin täyteen itkuun. Halasimme. Juoksin, tai ainakin siltä se tuntui, kohti lopullista huippua, jonka reunalla näin rakkaimman ystäväni Jarin seisomassa ja odottamassa. Hän halusi ottaa viimeisen askelen yhdessä. Otimme sen. Halasimme. Itkin. Itkin valtoimenaan, kontrolloimattomasti, äänekkäästi. Se oli puhtain itku, jonka olen koskaan itkenyt. Tuntui kuin jokainen niistä kyyneleistä, jotka ovat vuosia läpi masennuksen, alkoholismin, avioeron, kaiken olleet sisälläni, olisivat tulleet kerralla ulos. Olimme tehneet sen! Minä! Me!
Viivyimme huipulla noin vartin. Odotimme että Solja pääsisi perille. Astuessaan ylös hän huusi perulaisille, että ”IN FINLAND WE HAVE THIS PERKELE POWER!” Nauratti. Halailimme lisää, otimme ihan liian vähän kuvia, nautimme käsittämättömän upeasta näkymästä Venäjän ja Georgian suuntiin. Olo oli täysin sekava onnesta, haikeudesta ja siitä fyysisestä rypistyksestä, jolla jollain konstilla itseni ylös sain. Solja sanoi olevansa erityisen iloinen minun puolestani, tästä matkasta, tarkoittaen koko viimeistä kahta vuotta. Pakahduin.
Kuitenkin, koska tiesimme että matka base campiin kaksi kilometriä alempana on vielä pitkä ja vaarallinen, ei huipulla voinut viipyä liian kauaa. Viimeinen vilkaisu kauneimpaan koskaan näkemääni maisemaan ja sitten alas. Otimme tauon köysien yläpäässä, mihin olimme jättäneet varusteemme. Sekä Soljalla että minulla olo heikkeni selkeästi ja nopeasti. Nousuun kehon varaamat adrenaliinit olivat loppu, alkoi päänsärky ja huimaus. Kehossa ei ollut enää mitään jäljellä ja silti olisi vielä sama matka alaspäin taitettavana. Oli lähdettävä. Jättäydyimme ryhmän viimeisiksi, Jari kulki jonkin aikaa tsemppaamassa mukana, mutta jos oma rytmi on nopeampi ja askel kulkee, on turvallisempaa mennä sillä, joten Jari jatkoi omillaan ja katosi nopeasti näköpiiristä. Me jatkoimme Soljan kanssa kahden oppaan tukemina.
Matka alas oli kymmenen kertaa pahempi kuin matka ylös. Keho oli valmis antamaan periksi jokaisella askelmalla jonka se joutui ottamaan. Tasapaino heitti, tuli vaarallisia horjahduksia, taukoja muutaman minuutin välein. Vesi oli repusta loppu, nopeat energiat kuten suklaa ja pähkinät antoivat tehoa ehkä viideksi minuutiksi kerrallaan mutta niitä ei tehnyt mieli syödä. Hetki sitten huipulla koettu hurmos muuttui taisteluksi pääsystä alas. Edellispäivien ukkosmyrskyt mielessä koitin pitää tahtia yllä ja ajattelin vain, että jokainen pienikin askel alaspäin on kohti kotia. Minulla oli ollut koko päivän ongelmia reppuni tukiremmien kanssa ja jossain vaiheessa olin pyörtyä pelkästään repun painosta. Oppaani ottikin sen jossain vaiheessa omaan selkäänsä kiinni varmistaakseen, että pystyn etenemään. Jyrkänne alas satulaan tuntui kilometreiltä, loiva mutta pitkä nousu satulasta itäisen Elbrusin rinteelle kymmeniltä. Näkymä oli huikea pilvettömässä säässä, aurinko paistoi ja lämpötila oli lähes helteinen. Ajatukset olivat täysin sekaisin, kuten oli elimistökin. Joku sisäelin kramppasi, se sattui. Meinasin oksentaa mutta sain pidettyä sisällä.
Lopulta, noin neljän tunnin laskeutumisen jälkeen, näin jälleen Jarin odottamassa jossain muutaman sadan metrin päässä itsestäni lumikissan sovitulla noutopaikalla. Matka sinne kesti ainakin 20 minuuttia. Tuntui hullulta, että tuossa tuo jätkä odottaa, huutelee ja tuulettaa, haluaisin jo siihen, mutta en pysty. Mieli sanoi että mene, olet perillä, mutta keho teki tenän kahden minuutin välein. En vain kyennyt etenemään nopeampaa tahtia, olisin halunnut jäädä paikalleni, ihan sama veisikö vuori minut vai ei, vaikka näin jo maalin. Voimia ei vain enää ollut, ei edes siihen muutaman kymmenen metrin matkaan, joka edessä enää siinsi.
Lopulta, yli 11 tuntia liikkeellä oltuani pääsin Jarin luo kissan noutopaikalle, mistä matka veisi base campiin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Solja saapui samaan paikkaan ja olimme kaikki päässeet turvassa alas. En ollut koskaan ollut niin kuollut ja elossa samaan aikaan. Sanat eivät vain yksinkertaisesti riitä sitä hetkeä selittämään.
Muut olivat jo base campissa saapuessamme tuntia myöhemmin alas. En kyennyt sanomaan sanaakaan kellekään, olin vain hiljaa. Tuntuu siltä, että kaikki olivat. Ei vain ollut sanoja eikä sanottavaa, kaikki tiesivät mitä juuri oli tehty mutta kukaan ei sitä ymmärtänyt.
Vaikka olisinkin voinut hyvin jäädä vielä yhdeksi yöksi vuorelle nuolemaan haavojani, pääsimme kuitenkin onneksi illaksi takaisin Chegetin kylään ja hotelliin. Matka alas tuntui raskaalta kaikkien varusteiden kanssa. En ollut koskaan ollut niin väsynyt. Otin itsestäni kuvan tuolihississä, siinä kuvassa oli maailman uupunein ja onnellisin mies.
Suihku! Posliinivessa! Sähköä! HAPPEA! Matkalla kabiinissa alas vannoimme, ettei ikinä enää. Että tämä oli järjettömintä ja typerintä mitä olemme koskaan tehneet, uudelleen ei tarvitse lähteä. Ja että tulipahan kokeiltua omat rajansa äärimmilleen ja selvitettyä omat kyvyt, kun ne rajat on ylitetty.
Tänään aamiaisella siinä kahvin ja puuron lomassa löimme kättä päälle, että lähdemme seuraavaksi Kilimanjarolle. 5895 metriä.
Tiistai 5.8.2014
Kotiinpaluusta on nyt neljä päivää. Istun mökillä pihatuolissa, on kesän tähän mennessä kuumin päivä ja katselen kuinka Eemil leikkii puutarhaletkulla ja jahtaa ampiaisia.
Viimeiset päivät Venäjällä menivät katsellessa muiden hilpeää päiväkännäilyä ja kerätessä omia ajatuksia ja ruumiin voimia Elbrusin huiputuksen jäljiltä. Saapuessamme perjantai-iltana Suomeen olin ainoa, jota ei ollut kukaan lentokentällä vastassa. Jari ja Saara tiputtivat minut kotiin, missä vallitsi omituinen hiljaisuus. Se hiljaisuus oli jotenkin erilainen kuin koskaan ennen. Oli todella vaikeaa alkaa tehdä mitään normaaleja asioita edellispäivien tapahtumien jälkeen, on edelleen.
Tuntuu, että pää on täynnä ajatuksia mutta samalla tuntuu ettei päässä liiku mitään. Olen viime päivät yrittänyt vain jollain tapaa käsittää mitä Elbrusilla tapahtui, olen katsellut kuvia ja miettinyt, että olenko se minä joka niissä kuvissa on. Olo on edelleen hieman epäuskoinen mutta samalla hengitän jotain syvää rauhaa, sellaista, jota en ole vuosikausiin hengittänyt. Olen yrittänyt kertoa ihmisille millaista vuorella oli mutta samalla huomaan, että ainoat joille voin sitä oikeasti selittää ovat ne, jotka mukanani siellä olivat. Yksikään kuva tai kertomus ulkopuoliselle ei tee oikeutta sille, mitä Venäjällä näimme ja koimme ja tulee varmasti viemään vielä kauan, ennen kuin saan ajatukseni muotoiltua oikein.
Niin, ne ajatukset. Sanovat, että vuori muuttaa ihmistä, ja se on todella totta. Tuntuu kuin kaikki asiat olisivat vähän toisin, kuin näkisi maailman vähän uudelta kantilta. Muistan seisseeni jossain vaiheessa base campissa katsellen alapuolellamme olevia pilviä ajatellen, että kaikki normaali on niiden alla. Siellä on minun soberismini, masennukseni, rahahuoleni, kaikki ja mikään ei pääse koskettamaan minua tänne. Täällä ei ole väliä onko toimitusjohtaja vai työtön, onko lompakossa satanen vai tonni tai onko 22- vai 42-vuotias. Täällä on vain pieni ihminen, täysin luonnon armoilla ja täällä selviää vain jos vuori niin haluaa. Omalla menneisyydellä eikä tulevaisuudella ei ole merkitystä, ainoastaan tällä hetkellä ja jos vuori päättää, että aika on tullut, se on. Istuessaan keskellä ukkosmyrskyä neljän tuhannen metrin korkeudessa hyväksyy oman merkityksettömyytensä ja tyytyy siihen, tietää ettei sille voi mitään tehdä. Ja se on hyvä tunne, tajuta ettei oikeasti ole yhtään mitään.
Samalla sitä myös ymmärsi oman suuruutensa. Sen, kuinka ihminen pystyy vaikka mihin jos tahtoa ja lujuutta on tarpeeksi. Sillä ei ole väliä, onko 60-kiloinen nuori personal trainer vaiko 120-kiloinen vanha sohvakarhu, ihminen pystyy halutessaan voittamaan itsensä äärimmäisissä tilanteissa. Siihen auttaa porukan henki, siihen auttaa luonnon armo ja toki oikeanlainen valmistautuminen, mutta lopulta kaikki on itsestä kiinni. Kukaan ei vie sinua ylös paitsi sinä itse. Liian usein sitä elää ajatellen, että oma onni ja elämä on jostain muusta ihmisestä tai asiasta kiinni, oli kyseessä sitten parisuhde, työpaikka tai vaikka vain ystävyys. Ei ole. Kaikki on itsestä kiinni koska itse on se ainoa, jota voi muuttaa.
Maailman suurin klisee on se, että vasta koettuaan jotain traumaattista ja elämää järkyttävää ihminen oppii ymmärtämään elämänsä yksinkertaisuuden ja nauttimaan siitä. Oli kyseessä sitten sairaus, kuolema, sota tai mikä tahansa tragedia, usein käy niin, että sen selätettyään on vahvempi kuin koskaan ennen ja osaa nauttia elämästä päivä kerrallaan, jokaisesta pienestä hetkestä. Näitä tarinoita kuulee ja saa lukea kyllästymiseen asti ja pidin niitä itsekin pitkään silkkoina hipstereiden maailmanparannuslitanioina, joita Cata postaili Facebook-feediinsä eromme jälkeen. Sitten kiipesin vuorelle, joka muutti minua.
Minun tragediani oli vaikea masennus joka oli tehdä minusta lopun. Enää en mieti mikä sen laukaisi, mistä se tuli, oliko se jonkun vika. En mieti enää tekojani sen aikana tai sen jälkeen, en mieti niitä asioita, jotka johtivat korkkini sulkemiseen kaksi vuotta sitten enkä mieti aikoja sen jälkeen. Kaikki ne jäivät pilvien alapuolelle. Nyt mietin tätä hetkeä ja tällä hetkellä minä olen onnellinen.
Minä. Olen. Onnellinen.
Keskiviikko 6.8.2014
Koskahan täältä vuorelta pääsee pois? Olen ollut nyt viisi päivää kotona, viettänyt aikaa kohta koulunsa aloittavan pienen poikani kanssa, nauttinut kesäsäästä ja yrittänyt tehdä paluuta normaalien asioiden pariin. Silti tuntuu siltä, että mieli on edelleen siellä 5642:n metrin korkeudessa, kaikki ajatukset seikkailevat edelleen viikon takaisissa tapahtumissa, tuntuu kuin olisin jäänyt sinne. Osa minusta ainakin jäi.
Sanovat, että vuori muuttaa ihmistä. Ehkä se tarkoittaa juuri tätä. Olen yrittänyt kuvien ja kertomusten kautta näyttää perheelle ja ystäville, millaista Elbrusilla oli mutta tuntuu, että se on mahdotonta. Yksikään kuva ei tunnu tekevän oikeutta sille kaikelle, mitä näin ja miten sen matkan koin. Matkan, ystävät, ihmiset, sen vuoren, sen huipulle nousun ja sieltä alas pääsyn, kaiken. Tuntuu, ettei sitä pysty mitenkään selittämään kellekään muulle kuin niille, joiden kanssa matkan jaoin. Olemme jutelleet paljon ja kaikilla tuntuu olevan sama tunne.
En usko että kukaan meistä palasi takaisin kotiin samana ihmisenä, jona kaksi viikkoa sitten Venäjälle lähti. Jotenkin se kaikki, samalla kun yhdisti meitä seitsemää, teki jokaisesta meistä vähän eri ihmisen. Jos haluaa kliseiden kautta asiaa käsitellä, niin ainakin minusta tuntuu, että näen vähän kaiken toisin. Teki todella hyvää ymmärtää oma merkityksettömyytensä istuessaan ukkospilven sisällä, pilven, joka juuri tappoi yhden kiipeilijän kilometriä korkeammalla. Ja teki todella hyvää sen jälkeen löytää itsestä joku valtava voima, joka tarvittiin siihen, että Euroopan korkeimpaan pisteeseen pääsin. Ja etenkin sieltä alas. Tuntuu, että löysin jonkun suuren nöyryyden kaiken edessä, vaikka tällä hetkellä se muille ehkä brassailulta ulospäin näyttääkin. Mitä tahansa matka kuitenkin tekikään, ainakin se muutti minua parempaan suuntaan.
Olen yrittänyt viime päivien ajan olla tekemättä mitään suuria päätöksiä elämääni koskien, koska olen edelleen siellä vuorella. Ja pelkään, että se vääristää ajatuksiani, jotka silti tuntuvat tällä hetkellä kirkkaammilta kuin koskaan. Olen vain kirjannut mietteitäni ylös ja koitan palata niihin sitten, kun jossain vaiheessa ehkä täältä pilvien alapuolelle laskeudun.
Ainoa varma päätös, jonka olen tehnyt on se, että jatkoa seuraa. Tähän oloon ja siihen viikon takaiseen huipulle nousun aiheuttamaan euforiaan on helppo jäädä koukkuun ja sitä jää janoamaan lisää. Suunnitelmat ensi vuoden Kilimanjarolle lähdöstä ovat jo nyt etenemässä ja varmaa on, että se toteutuu. Aikataulu ja muut asiat toki ovat vielä täysin auki, mutta menossa ollaan. Ja kun Afrikan korkein piste on saavutettu, pelkään, ja haluan, nälän kasvavan syödessä. Tällä hetkellä ajatus on, että kaikkien maanosien korkeimmat huiput on saavutettava, ns. Seven Summits suoritettava. Viime viikko oli oivallinen testi omiin kykyihin ja sen onnistuttua luotan siihen, että uskallan ainakin yrittää tähdätä koko värisuoraan. Olen jälleen siinä klassisessa tilanteessa, jossa enemmän jäisi harmittamaan se, etten yrittäisi kuin se, että jättäisin kokeilematta. Tähän sohvalle en ainakaan aio jäädä enää ikinä.
Mietimme Elbrusin porukalla pari päivää sitten, että koska saa alkaa kutsumaan itseään vuorikiipeilijäksi? Että jos kaksi huippua on jo huiputettu, joista toinen sattui vielä olemaan Euroopan korkein vuori, ja seuraava on jo suunnitteilla, saako silloin sanoa, että on vuorikiipeilijä? Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjankin sain eilen päätökseen ja muutamien hienosäätöjen jälkeen sen pitäisi lähteä painoon ensi viikon lopulla. Saanko sitten kutsua itseäni kirjailija-vuorikiipeilijäksi?
No, sain tai en, ei sillä väliä, ainoa mitä tiedän on, että täällä vuorella ollessa minulla on parempi olo kuin minulla on ehkä koskaan ollut. Ja aion nauttia tästä niin kauan kuin sitä kestää. Toivottavasti loppuikäni.
Tiistai 19.8.2014
Olin asiaa jo jonkin tovin tässä pyöritellyt mutta nyt se on päätetty: Lähden tavoittelemaan niin sanottuja Seitsemää huippua, engalnniksi Seven summitsia, eli maapallon jokaisen mantereen korkeinta vuorta. Kyseessä on perinteinen vuorikiipeilyhaaste ja maailman epätodennäköisin asia, jota minun pitäisi tehdä. Mutta niin oli absolutismikin vielä kaksi vuotta sitten, joten asioilla tuntuu olevan tapana muuttua.
Kolmen viikon takainen Elbrusin huiputus oli testi ja se viimeinen niitti haasteeseen lähtemiseen. Olin miettinyt asiaa jo jonkin tovin, joskaan en sanonut sitä vielä ääneen, koska halusin ensin selvittää miten Venäjän reissu menee, miten pääni kestää paineet ja elimistöni korkeuden. Ja koska kaikki meni lopulta hyvin ja matkasta tuli monella tapaa elämää muuttanut kokemus, olen päättänyt jatkaa. Sitä paitsi, unohdin kaiken sen itkun ja onnesta sekoamisen lomassa ottaa Elbrusin huipulla sellaisen vuorenvalloituskuvan hakku pystyssä, joten pakkohan sellainen on lähteä hakemaan jostain muualta! Seuraavaksi vuorossa ovat siispä Tansanian Kilimanjaro syksyllä 2015 ja sen perään Argentiinan Aconcagua vuoden 2016 aikana. Siitä sitten edetään taitojen ja rahatilan puitteissa kohti Australian Kosciuszkoa Alaskan Denalia, Etelämantereen Vinsonin massiivia ja tietenkin lopussa häämöttävää maailman korkeinta vuorta, Mount Everestia. Olen ottanut tavoitteekseni saavuttaa Everestin ennen kuin täytän 45, joten aikaa haasteeseen on varattu rapiat yhdeksän vuotta.
Vaikeusasteeltaan Elbrus sijoittuu Seven summitsissa suunnilleen puoleen väliin, joten osa nyppylöistä tulee tuskin olemaan liian vaikeita. Mutta kun aletaan siirtymään yli kuuden tuhannen metrin korkeuksiin ja teknisen kiipeämisen saloihin, alkaa tulla jo vähän jännitystä peliin. Siksi järjestys vuorten kanssa tulee etenemään Kilimanjaron (5895m) ja Aconcaguan (6961m) jälkeen todennäköisesti niin, että ensin koukkaan Kosciuszkolle (2228m) sunnuntaikävelylle, sieltä McKinleyn (6194m) todennäköisesti hyvin epämiellyttäviin olosuhteisiin jatkaen Alaskasta palelluttamaan ahterini vielä pahemmin Vinsonin massiiville (4892m) ennen viimeistä punnerrusta Everestin 8848:n metrin huipulle.
Vielä on täysin auki, että mistä aion keksiä rahat tähän kaikkeen. Toki yhteistyökumppaneita jos jonkinlaisia tarvitaan, mutta pelkästään Everestin ja Vinsonin huiputusten yhteishinta on jossain sadan tuhannen euron paikkeilla. Vähintään. Joten aika monta kappaletta saa lokakuussa ilmestyvä Kalliosta kukkulalle myydä, jotta minä vuorille pääsen. Laskeskelin tuossa, että noin kymppitonnin myynnillä aletaan olemaan aika lähellä.
Mutta asiaa tarkemmin miettien, jos nyt alkaisi laskemaan yhteen kaikkia niitä rahoja jotka tuoppeihin, takseihin, sakkoihin, öisiin kebabmatkoihin ja ties mihin käytin edellisen kymmenen vuoden aikana, niin aika lähellä samoja summia oltaisiin. Ja jostain nekin rahat tuntuivat löytyneen, miksei siis tälläkin kertaa?
Jos jotain olen viimeisen muutaman vuoden aikana oppinut, on se se, että jos toimeen tarttuu, kaikki on mahdollista. Haaveita on niitä kuuluisia kahdenlaisia; toteutuneita ja toteutumattomia, mutta mitään niille ei tapahdu jos ei itse perään lähde. Ja jos käy niin, että kymmenen vuoden päästä joudun toteamaan, ettei haaste onnistunut, enpähän ainakaan voi valittaa ettenkö olisi yrittänyt.
Kävi miten kävi, veikkaisin että suhteellisen jännät kymmenen vuotta on joka tapauksessa edessä. Niistä voinee sitten kirjoitella jo toisenkin kirjan. Nimeltään vaikka “Kukkulalta seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle. Ja sitä seuraavalle”.
Maanantai 25.8.2014
Astelin viime viikolla harvinaisen hyvin mielin Töölön Mehiläiseen, kun terapiani kesätauko oli viimein ohi. Tuntui, että oli valtavasti kerrottavaa ja puhuttavaa viimeisen kuukauden tapahtumista ja fiiliksistä.
Tullessani sisään, terapeuttini sanoi saman tien, että näytän ”erilaiselta”, tarkoittaen, toivottavasti, hyvällä tavalla. Sanoin naureskellen, että kyseessä on varmaan tämä viiden kilometrin korkeudesta haettu rusketus. Aloimme vaihtamaan kuulumisia ja kertaamaan tapahtumia kunnes suunnilleen puolessavälissä istuntoa hän yhtäkkiä totesi huudahtaen, että ”sähän oot rauhallinen! Sitä se on!”
Ja sitä se tosiaan on. Edelleen, lähes kuukausi Elbrusin huiputuksesta, olo on jotenkin levollinen, rauhallinen, seestynyt. Se heijastuu vähän kaikkeen tekemiseen ja olemiseen, ihan jopa jokapäiväiseen hengittämiseen. Olen jotenkin paljon kevyemmin kaikkien asioiden edessä, stressittömämpi ja iloisempi. Etenkin iloisempi. Se tuntuu joka solussa ja joka asiassa, jonka kohtaan. Jotenkin vain on sellainen olo, että suotta näistä hommista jännittämään.
Periaatteessahan mikään ei ole muuttunut sitten taannoisen Venäjän matkan. Samat rahahuolet minua painavat, samat sosiaaliset koukerot ihmetyttävät, sama masennus tuolla taustalla on. Mutta jotenkin niihin suhtautuminen on ollut täysin toisenlaista kuin ennen. Velkojen painaessa niskaan kämppäni ollessa edelleen myymättä olen esimerkiksi jotenkin vain tyytynyt ajatukseen, että en minä tässä voi rahaksikaan muuttua, ei tässä voi kuin odottaa. En siis ole osannut enää stressata asiaa liikaa, koska se ei ole omissa käsissäni, se on sen käsissä, joka joku päivä tulee ja kämpän ostaa. Tiedän että se tapahtuu, tyydyn siis odottamaan ilman, että rintaa ahdistaa ajatus koko ajan.
Poikani aloitti koulun pari viikkoa sitten intoa puhkuvana ekaluokkalaisena. Odotin ensimmäisen koulupäivän olevan jotenkin sydämen pohjasta sieppaava, kun äitinsä kanssa menimme poikaa saattamaan. Ajattelin kesällä jo, että siinä aamussa kohtaa jotenkin liian monta menneisyyden asiaa ja että se tulee olemaan vaikea ja haikea päivä. Vielä mitä! Ylpeänä katselin, kun pieni mies marssi koulunpenkille ja oloni oli lähinnä vain suunnattoman onnellinen. Että kylläpä tässä on käynyt hyvin. Tapasin muuten ex-vaimon uuden miehenkin taannoin. Mukavan oloinen mies. Ja tärkeintä on, että niin myös poikani mielestä. Mieluummin niin kuin että yhtäkkiä kuvioissa olisi mukana joku mulkku. Oli mukava huomata olevansa onnellinen toisen puolesta. Ja rauhallinen asian edessä, aiemmin kun olisin lähetellyt jo aika monta uhkausviestiä ja ehkä rikkonut eksän ikkunat. Tai sen miehen.
Outoja juttuja yksi vuori ihmisessä teettää, sanoin terapeutilleni. Tämä oli samaa mieltä, mutta ymmärsi mistä se johtui, oli kuulemma nähnyt työssään monta sellaista hetkeä, jotka olivat ihmisiä muuttaneet. Sekä huonompaan että parempaan. Sellaisia, jolloin oikeastaan monen vuoden asiat, ilot, surut, kaikki kulminoituvat yhteen hetkeen ja jonka jälkeen ihmisen elämässä kaikki on vähän toisin, jopa se ulkonäkö. Elbrusin matka oli minulle sellainen.
Kerroin terapeutille aikomuksestani huiputtaa loputkin maanosien korkeimmat vuoret, kuinka jäin siihen tunteeseen koukkuun ja kuinka olen tulevaisuudensuunnitelmieni kanssa ihan tosissani. ”Kun sut näkee nyt, tuon näköisenä, onnellisena, rauhallisena, en usko että kukaan epäilee ettetkö olisi”, hän sanoi. ”Ja ettekö onnistuisi.”
Maanantai 1.9.2014
Istuskelimme jokunen viikko sitten vanhalla kaveriporukalla ystäväni uuden kotitalon pihalla Matinkylässä. Alkoi olla yksi kesän toistaiseksi viimeisiä lämpimiä iltoja, saunoimme, teimme hampurilaisia, muut nautiskelivat Jaloviinan puraisusta, minä kahvista ja kuvailimme typeriä hidastusvideoita kännyköillä. Ilta oli ihan samanlainen kuin millainen se olisi ollut joskus viisi vuotta sitten, sillä erotuksella, että kännyköissä ei ollut silloin laadukkaita kameroita ja minä olisin ollut kännissä.
Muutamaa päivää tätä ennen olimme pelailemassa petankkia Engelinaukion hiekkakentällä, aurinko paistoi, siemailimme olusia ja vissyä. Ilta oli ihan samanlainen millainen se oli tarkalleen kaksi vuotta sitten, sillä erotuksella että tuolloin minä heräsin seuraavana aamuna putkasta. Se oli viimeinen iltani näiden vanhojen ystävien kanssa kännissä, näiden, joiden kanssa olemme juopuneet porukalla 90-luvun puolestavälistä asti. Ja kaiken tämän härdellin jälkeen, tässä me olimme edelleen. Samassa Eirassa, samassa Matinkylässä, samalla ryhmällä. Se tuntui todella hyvältä.
Jollain tapaa hellyttävää oli, kun paras ystäväni näytti puhelimestaan kuvan siltä viimeiseltä illaltamme. Laulan siinä karaokea Tehtaankadun Restroomissa, olen 25 kiloa pyöreämpi ja minulla on ruma tukka. Ystävä on pitänyt sitä muistona puhelimessaan viimeisestä yhteisestä kerrasta kännissä kanssani.
Tuntuu, että elämässäni on kolmenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka olen tuntenut aina, niitä jotka tapasin silloin kun join korkealta ja kovaa ja niitä, jotka ovat tulleet mukaan vasta oltuani selvin päin. Luulisin, että kaikilla on hieman erilainen ajatus siitä kuka ja mikä minä olen. Joillekin olen nyt minä, ihminen, jolla on menneisyys jota he eivät osaa kuvitella, koska eivät sitä Restroomin karaokelaulajaa koskaan tavanneet. Joillekin olen se menneisyys enkä enää oma itseni, koska olen muuttunut ja joillekin olen aina ollut minä. Tyyppi, jolla oli vain jonkinlainen kaaosvaihe tuossa välissä mutta joka palasi takaisin omaksi itsekseen.
Siitä ajatuksesta minä pidän eniten. Se lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden minä oli sellainen tyyppi, josta itsekin pidin. Ja pidän tänäänkin, koska uskoisin että sen tärkeimmät palikat ovat minulla edelleen. Ei ne koskaan oikeastaan kateissa olleet, ehkä lähinnä piilotettuina silloin kun olin masentunut enkä vain löytänyt niitä vaikka kuinka etsin. Ja ajatus siitä, etten ole uusi ihminen vaan se vanha hyvä minäni on jotenkin rauhoittava. Viisaampi ehkä, muutamaa kokemusta ja kaatumista rikkaampi, mutta kuitenkin sama ihminen.
Muistelimme siinä petankki-kuulia heitellessä sitä viimeistä yhteistä iltaa ja katselimme sitä kuvaa, kun ystävä kuin puolihuolimattomasti totesi, että ”Olithan sä ny ihan kauhee silloin. Mut onneksi tulit takaisin.” Otin huikan vesipullosta ja mietin vain, että niinpä.
Perjantai 5.9.2014
Kaksi vuotta selvin päin tänään.
Heräsin viime viikolla yhtenä aamuna siihen ajatukseen, että minulla ei ole ollut kokonaisvaltaisesti näin hyvä olo vuosikausiin. En edes oikein osaa muistaa koska. Ja samalla ajattelin niitä hetkiä, kuukausia ja vuosia, jotka elin siinä uskossa että tällaisia päiviä en tulisi enää koskaan näkemään.
Ähäkutti. Tulinpas!
