TIISTAI 9. SYYSKUUTA 2014
Perjantaina tuli vierähtäneeksi kaksi vuotta siitä, kun viimeinen alkoholin pisara on tähän kehoon virrannut. Ilta sujui leppoisasti mökillä Elbrus-porukan karonkassa katsellen aamuviiteen, kuinka muut tyhjensivät viimeisiä jäljellä olleita Venäjältä raahattuja vodka-tuotteita. Nauratti niin, että viikon vatsalihastreeni tuli kerralla flunssan jälkeen hoidettua.
Samalla sitä pitkin päivää ynnäili jälleen päässään kaikkea tapahtunutta sekä ennen että jälkeen soberismi-päätökseni. Että missä sitä onkaan ollut, mistä tullut, mitä tehnyt ja etenkin mihin on menossa. Tulin tulokseen, että jos vaikka mennyt onkin hieman sekavaa ollut, suunta tällä hetkellä on täysin oikea. En ole ollut näin hyvinvoiva sitten ties koska, olo on monella tapaa parempi kuin vuosiin. Tai vaikka edes kuukausiin. Kaikki on vain niin paljon paremmin tällä hetkellä kuin oli esimerkiksi kuluneen kesän alkaessa. Syitä on monia, lähtien fyysisestä kunnosta ja olosta henkiseen hyvinvointiin, yhden vuoren kiipeämiseen ja sitä seuranneeseen fiilikseen. Edelleen olen rauhallisempi kuin vuosiin, ehkä koskaan, monella tapaa ymmärtänyt sen mitä olen ja tiedostanut sen mitä haluan olla. Kuin viimeisenä pisteenä i:n päälle olen vahingossa löytänyt sieltä vuorelta ihmisen vierelleni. Parisuhteen. Ihastumisen. Rakkauden. Se on hurja tunne, minä kun en ole koskaan ennen rakastunut selvin päin.
Samaan aikaan olen julkaisemassa ensimmäistä kirjaani, joka on jo painossa. Kaupoista sen pitäisi löytyä kolmen viikon päästä ja se tuntuu hurjalta. Ettäkö minun kirjani, ihan ikioma kirjoitukseni? Yksi niistä nuoruuden haaveista, joka ehti hukkua matkalla, konkretisoituukin omituisten mutkien, ratkaisujen ja sekoilujen päätteeksi nyt, 35-vuotiaana. Kirjojen pitäisi tulla painosta lähiaikoina enkä oikein osaa edes odottaa, että mikä on se fiilis kun saan ensimmäistä kertaa oman tuotteen käteeni. Hassua, että olen vuosia tehnyt töitä musiikkipuolella artistien kanssa ja ollut mukana näiden hetkissä kun ovat uuden levynsä käteensä saaneet, mutta en koskaan ole itse kokenut sitä tunnetta. Sen on oltava muikea. Samalla on hieman outoa sen sijaan, että markkinoisi muiden tuotoksia, tehdä promootiota omalle lempilapselleen. Samalla kun se ei tunnu luontevalta, se tulee sydämestä ja jokainen pienikin nytkähdys eteenpäin saa minut hyppimään kattoon toimistolla. Luvassa on ainakin Anna-lehden, Iltalehden, Ylen Aamu-tv:n, YLEX:n, Radio Cityn ja ties minkä haastattelut ja olen jokaisesta niin kovin ylpeä. Tarinan ollessa tässä vaiheessa on aina yhtä jännittävää lukea haastattelun jälkeen lopputulos ja nähdä, millaisen kuvan toimittaja on saanut sanoistani jotka omassa päässäni kuulostavat kuitenkin erilaisilta.
Vuorikiipeily. Se se vasta onkin asia, jota en osannut edes ajatella kaksi vuotta sitten, kun tähän rumbaan lähdin. Nyt alla on kuin sattuman kautta kaksi huiputettua vuorta ja suunnitteilla matkat Alpeille, Norjaan, Australiaan ja Kilimanjarolle. Näin ensialkuun. Pidemmällä tähtäimellä sitten jo maailman katolle. Olen edennyt pikkuhiljaa yhteistyökumppanien haussa ja aloitan erilaiset kiipeilyhommiin tähtäävät treenit lähiviikkoina normaalin kuntoilun päälle. Yritän imeä kaiken mahdollisen tiedon sisääni ja näen silmissäni kuvia itsestäni maailman kauneimmissa paikoissa. Asia, josta en koskaan ollut uskaltanut edes haaveilla.
Kaksi vuotta ei ole mitään mutta se on paljon. Se on pienen pieni hetki mutta samalla minun pääni sisällä ikuisuus. On monta asiaa, jotka viimeisestä kahdesta vuodesta olen saanut karistettua pois ja on vielä useampi asia, joita kannan mukanani ylpeänä. Yksi niistä on myös tämä blogi, joka sekin ensi viikolla pääsee taaperoikään. Joku kysyi minulta, että loppuuko blogi nyt, kun kirja tulee, olokin on parempi ja kirjoittamisen terapeuttinen merkitys on ehkä vähentynyt. Jäin miettimään tullen kuitenkin siihen lopputulokseen, että koska niin monella tapaa elän ja hengitän näitä tekstejä ja niiden kautta omat ajatukseni edelleen kirkastuvat päivä päivältä, en näe syytä lopettaa kirjoittamista.
Kovasti kunnioittavani Marko Annala, Mokoman laulaja ja pitkäaikainen absolutisti, sanoi minulle vuosi sitten, että odottaa eniten sitä päivää jolloin voin muuttaa blogini nimen joksikin muuksi. Se kun tarkoittaisi sitä, että soberismin, absolutismin ajattelu ei enää hallitse minua, vaan siitä on tullut luonteva osa elämää ja osaan keskittyä johonkin muuhun.
Marko, se päivä on hyvin lähellä.
”Altitudismia”?
MAANANTAI 22. SYYSKUUTA 2014
Tästä on jo muutama viikko, kun juttelin ystävän kanssa elämän ihmeellisyyksistä ja ihmisten tavoista kohdata niitä ja erilaisia päiviä. Ystäväni kertoi pitävänsä mottonaan lausetta ”parhaat bileet on aina siellä missä minä olen” ja tuo ajatus on jäänyt pyörimään paljon päähäni sen jälkeen.
Ajatuksen takana ei siis ollut minkäänlainen minäminäminä-syndrooma, jossa nostaa itseään jollekin jalustalle maailman keskipisteenä vaan oikeastaan juuri sen vastakohta, eli ajatus siitä, että pitäisi aina pyrkiä tekemään bileet sinne missä juuri sillä hetkellä on. Paino lauseessa ei siis ole sanalla ”minä” vaan ”olen”. Parhaat bileet on aina siellä missä minä olen.
Ystävän motto toimii oikeastaan kahdella tasolla. Ensinnäkin sitä pitäisi pyrkiä päivittäin olemaan sellaisessa paikassa missä viihtyy ja toisekseen, pitäisi pyrkiä siihen, että tekee niistä paikoista, joihin päätyy, hyviä. Eikä niiden bileiden tarvitse aina olla mitään ilotulitusta, orgasmeja, simaa ja serpenttiinjeä, riittää että pään sisällä on hyvä olla. Rauhallisuuskin voi olla bile. Tyyni meri on usein hienompi kuin tyrskyävä aallokko.
Rauhallisen mielen ja päänsisäisten bileiden saavuttamiseksi pitäisi pyrkiä ympäröimään itsensä sellaisilla ihmisillä ja asioilla jotka tekevät onnelliseksi, tehdä elämästään sellainen josta pitää. Joillekin se on korkeapalkkainen, kunnianhimoinen uraohjustelu, joillekin vapaaehtoistyö. Yhdelle se on perhe, toiselle villi sinkkuelämä. Joku rakastaa hienoja lenkkareita, toinen vaikkapa kauniita astioita, kolmas kuuntelee musiikkia ja neljäs keräilee kirjoja. Ja jokainen kaipaa ympärilleen ihmisiä, jotka kunnioittavat sitä omaa onnea ja joiden Tupperware-kokoelmaa voi itse kunnioittaa takaisin.
Mutta eihän se aina tietenkään niin mene. Ei aina voi olla jossain happy placessa, missä kaikki on ihanaa ja vaaleanpunaista ja niin helvetin kivaa koko ajan. Jokainen meistä joutuu päivittäin paikkoihin ja hetkiin, jotka ovat epämukavia ja kaikki ovat välillä tilanteissa, missä ne parhaat bileet olisivat oikeasti jossain ihan muualla kuin missä itse juuri on. Mutta ystäväni motto kehottaa ottamaan niistäkin hetkistä parhaan irti, järjestämään ne bileet siihen. Jos seisoo postin jonossa viimeinen jonotusnumero kädessään palauttamassa myöhässä olevaa veroilmoitusta, josta tulee varmuudella mätkyjä, varmaa on, että tilanteen kiroaminen ja sadattelu ei ainakaan paranna sitä. Kuten minulle viimeisenä krapula-aamunani tekstiviestitse muistutettiin, mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö sitä dokaamalla saisi vielä huonommaksi. Motto, jonka itse pyrin muistamaan.
Terapeuttini tapaa sanoa, että suurimman osanhan meidän ajastamme täällä joku asia vituttaa. Aina on jotain häiritsemässä sitä täydellistä päivää, oli se sitten sadesää, soittimessa pomppiva cd-levy tai ne mätkyt. Mutta se on sitten lopulta ihan omasta päästä kiinni, että antaako sille vitutukselle vallan vai hengittääkö sen rauhallisesti pois, järjestää ne bileet mieluummin. Turhaa on ainakin jäädä odottamaan, että joku muu ne sinulle järjestäisi ja maksaisi mätkyt pois.
Parin viikon takaisen keskustelumme jälkeen olen alkanut kiinnittää asiaan enemmän huomiota ja pyrkinyt pitämään niitä bileitä päässäni missä milloinkin olen. Samalla, kun monikin arkinen asia on saanut vitutuskäyrän nousemaan, olen pääni sisällä pysynyt lopulta todella tyynenä ja hymyillyt koko ajan vähän sisään päin. Ehkä myös ulos. Se on aika paljon ihmiseltä, jonka jokainen ajatus vielä kaksi vuotta sitten oli pikimusta ja joka ajatteli aina, että parhaat bileet olivat jossain saavuttamattomissa ja muiden käsissä. Ei ne olleet. Ne olisi olleet koko ajan juuri siinä missä hän oli.
TIISTAI 25. MARRASKUUTA 2014
Minusta piti tulla ammattisotilas. Pienestä pitäen ja Eiran puistojen poliisileikeistä lähtien se oli haaveeni, juosta tuolla pitkin viidakoita tai metsiä rynnäkkökivääri kädessä maastopukuun sonnustautuneena. En tiedä mikä siinä puoleensa veti, ehkä se oli jotenkin miehekästä ja ajattelin sotilaita jollain tapaa nykyajan ritareiksi, jotka puolustavat heikkoja ja ovat itse suunnattoman vahvoja.
Se haave murskautui sananmukaisesti helmikuussa 1996 kaatuessani lumilaudalla Tähtitorninmäellä. Ensimmäistä päivää uusi lauta allani arvioin vauhtini ja etenkin taitoni väärin ja tippuessani korkkiruuvimaisesta 540-asteen pyörimisyrityksestä selkä edellä hyppyrin alastulon kulmaan selkänikamani murtui ja painui noin 40 prosenttia sisäänpäin. En tajunnut kipua koska ilmat olivat menneet pihalle niin pahasti, että en saanut henkeä ja kun ystäväni otti minua kainaloista kiinni avatakseni hengitystieni kuului rusahdus ja minulta lähti taju. Seuraavasta kahdesta päivästä muistan ainoastaan, että iskin silmää hyvännäköiselle ambulanssihoitsulle ja että olin morfiinipäissäni jättänyt tyttöystävän puhelinvastaajaan 17 viestiä, kännykät kun eivät olleet vielä kovin yleisiä.
Oli kuulemma suunnattomasta tuurista kiinni, etten halvaantunut yhdeksännen nikaman kohdalta alaspäin. Jos alastulossa olisi ollut pienikin jääkokkare siinä kohtaa mihin laskeuduin, en todennäköisesti liikuttaisi mitään keskivartalosta alaspäin, koska sisään painunut murtunut nikama olisi katkaissut liikenteen selkäytimestä. Olin siis onnekas. Vähemmän onnekas olin kuitenkin vamman hoidossa. Ensimmäinen lääkäri lupaili korsetteja ja fysioterapiaa, seuraava tuli, antoi vahvan lääkereseptin, käski olla kumartumatta puoleen vuoteen ja lähetti kotiin. 16-vuotias ei osannut kyseenalaistaa valkotakkisen miehen käskyä ja lopulta nikama luutui ”väärin” ja minulla on nyt sitten selkävika kannettavana loppuikäni. Se oireilee välillä, mutta vähemmän nykyään kun olen tietoisesti alkanut urheilemaan ja vahvistamaan lihaksia ongelmakohdan ympärillä. Jotain, mitä olisin voinut alkaa tekemään jo kauan sitten, mutta silloin se ei kiinnostanut. Silloin kiinnosti seuraavana listalla ollut haaveammatti, radiotoimittaja, jonka oheistoiminta oli jotain ihan muuta kuin urheilua. Ja sitä kesti seuraavat 15 vuotta.
Radiotoimittajasta homma eteni keikkamyyjäksi, promoottoriksi, yrittäjäksi, label manageriksi ja ties miksi. Kaikki enemmän tai vähemmän sen sotilaan täysiä vastakohtia, joskin äärimmäisen mukavia hommia nekin. Paitsi ehkä yrittäjyys siinä kohtaa, kun laskuja oli pöydällä 50 000 eurolla ja tuloja tuhannella. Mutta siitäkin lopulta selvittiin.
Ja nyt pitäisi sitten keksiä se seuraava haaveammatti.
Tässä on tehokkaat 30 vuotta vielä työuraa edessä. Tai no, todennäköisesti enemmänkin eläkeiän noston ollessa vuosi toisensa perään hallitusten asialistoilla. Ja jotain sen ajan pitäisi tehdä, koska vieläkään en ole löytänyt halukasta mesenaattia, joka maksaisi minulle tämän blogin kirjoittamisesta ja vuorikiipeilystä, niistä asioista mitä oikeasti haluaisin tehdä. Ne kun nyt vain eivät satu olemaan varsinaisia ammatteja. Olisipa helppoa, jos olisin sattunut soberismini myötä innostumaan päättömästi vaikka koodauksesta tai lähihoitajuudesta sen sijaan, että rakastuin kymmeniä tuhansia euroja ja tolkuttomasti aikaa vaativaan kevyeen ulkoiluharrastukseen.
Joka tapauksessa, nyt pitäisi siis keksiä, että mitä minä haluan tehdä isona.
Toistaiseksi minulla ei ole hätää. Kirja myy koko ajan sen verran, ettei makkarakastike taloudesta lopu ja luentokeikkojakin on luvassa maaliskuulle asti. Mikä antaa mahdollisuuden nyt ihan oikeasti miettiä yllä olevaa kysymystä tulemisesta ja isoudesta. Että mitä ihmettä minä haluan elämälläni vielä tehdä työn puolesta.
Täytin viime viikolla ensimmäistä kertaa työhakemuksia niin, että ihan oikeasti jouduin ajattelemaan, että mitä minä haluan, mitä haen, mihin tähtään. Erinäisiä työpaikkoja on tarjolla paljon, osa sivuaa niitä hommia joita olen tehnyt viimeiset 15 vuotta, osalla ei ole niiden kanssa mitään tekemistä. Päätin hakemuksia pläräillessäni, että en aio hakea mitään työtä vain työn takia. Siis siksi, että jotain on ”pakko” tehdä. Koska tällä hetkellä ei ole. Päätin hakea ainoastaan sellaisiin avoinna oleviin positioihin, joihin aidosti haluan ja joissa näen, että viihtyisin. Ne vaihtelivat varastotyöntekijästä tapahtumatuotantoon ja luovaan kirjoittamiseen.
Samalla, kuin puolivahingossa työhakemuksia rustaillessani, hain Eerikkilän Urheiluopiston luonto- ja eräopaskoulutukseen, johon olin törmännyt muutama kuukausi sitten näitä samoja asioita pohtiessani. Se oli ajatuksissa sellainen puolihuolimaton suunnitelma B, että jos sitä vaikka menisikin kouluun ja opiskelisi itselleen pätevyyden ulkoiluun. Vuosi metsässä voisi tehdä varsin hyvää tähän väliin, niin fyysisesti kuin etenkin psyykkisesti ja parasta tietenkin olisi, jos siitä saisi jollain tapaa väännettyä vielä ammatinkin itselleen. Ei siinä, ettäkö etelähelsinkiläisille luonto-oppaille liikaa markkinoita olisi, mutta ehkä pätevöityminen alalle sen lisäksi, että varmasti auttaisi tulevien vuosien vuorikoitosten kanssa, mahdollistaisi kuitenkin jollain tapaa työn ja ulkoiluharrastuksen yhdistämisen tulevaisuudessa.
Eilen soi puhelin. Eerikkilän urheiluopisto kutsui haastatteluun. Puolivahingossa tehdystä suunnitelmasta B tuli juuri suunnitelma A.
TIISTAI 20. TAMMIKUUTA 2015
Tiedättekö sen fiiliksen, kun tuntuu siltä että unelmat alkavat toteutua?
En minäkään tiennyt.
Vuosikausia elin elämääni niin, että olin heittänyt hyvästit sille fiilikselle. Ja heitin lähes päivittäin lisää istuessani masentuneena ihmisrauniona baaritiskillä miettimässä kuinka päin helvettiä kaikki on ja kuinka jokainen unelma oli yksi toisensa jälkeen murentunut taakseni. Katselin palavia raunioita ja siltoja tuopin pohjan läpi ja mietin, miten julmaa elämä on kun ensin ihmiselle annetaan kaikki ja sitten se viedään pois. Elin jatkuvassa synkkyydessä, jossain sellaisessa tilassa, missä ihminen kyllä hengittää muttei kuitenkaan ole elossa kuin pieniä hetkiä kerrallaan.
En tänä päivänäkään tiedä mikä se oli, mikä sai minut kaivautumaan siitä poterosta lopulta ulos. Viimeksi eilen minulta kysyttiin mikä sai minut lopettamaan juomisen mutten osannut sanoa. Minulla oli vielä yksi käsi kiinni jossain parvekkeen reunassa, joka ikään kuin antoi toivoa vielä nousta sen kaiteen toiselle puolelle. Voimat alkoivat hiipumaan ja vaihtoehtoina oli irroittaa tai vielä koittaa kammeta yli. Ja minä kampesin. Jollain ihmeen voimalla minä kampesin ja heijasin itseni takaisin siihen parvekkeelle miettien, että ainoa tapa estää tippuminen uudelleen on poistua koko parvekkeelta.
Nyt, kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, mietiskelen sitä hetkeä. Että onneksi. Onneksi se voima vielä löytyi enkä päästänyt irti. Ja onneksi siirryin parvekkeelta sisään. Suljettuani sen oven takanani olin kuitenkin edelleen pimeässä. Olin olohuoneessa, olin turvassa mutta ei sinne huoneeseen valo vielä tulvinut valokatkaisijaa napsauttamalla. Piti alkaa töihin sen eteen, että pääsen ensin siihen katkaisijan luo ja korjaan sen. Sitten piti siirtyä varjostimen luo ja vaihtaa siihen uusi lamppu. Mieluumin sellainen kallis ja laadukas energiansäästölamppu, jonka hinta on korkea mutta joka kestää pitkään. Tuijottaessani viimein pitkän työn jälkeen sitä valoa päätin lopulta heivata sen varjostimenkin mäkeen. Nautin valosta sellaisenaan kuin se tulee. Täysillä.
Parvekkeen oven naulasin kiinni ja päätin, etten sille reunalle lähde enää seisoskelemaan. Vaikka maisema olisikin hieno, oli olemassa riski tippua uudelleen kaiteen yli, joten turvallisempaa oli istuskella siellä olkkarissa. Katselin ikkunan takaa sen valoni äärestä ulos ja aloin ensimmästä kertaa haaveilemaan ja unelmoimaan vähän uudelleen. Ensin varovasti, sitten, taas kerran, täysillä.
Unelmat on aina vähän pelottavia. Niissä kun on riski, ettei ne toteudukaan ja silloin ne ikään kuin kääntyvät ympäri ja potkaisevat naamaan. Että ähäkutti, mitä sä oikein kuvittelit? Se pelko aiheuttaa helposti sen, ettei uskalla oikein edes yrittää. Tuntuu turvallisemmalta olla näköalaton jolloin se näköala ei voi mennä pilalle. Olisin voinut laittaa siihen olkkarin ikkunaan mustan verhon, etten näkisi sitä maisemaa. Tietäisin, että se on siellä, mutta jos sattuukin olemaan paska sää, se ei pilaisi näkymääni.
Kuitenkin, vaikka viimein olin sitä valoa saanut, en suostunut tyytymään tähän. Halusin nähdä sen maiseman, halusin unelmoida ja haaveilla taas kerran. Sen opettelu oli vaikeaa mutta pikku hiljaa, kun itseluottamus onnistumisten kautta alkoi nousemaan, uskalsin koko ajan vähän lisää. Lopulta luulin haaveilleeni överiksi. Niin pitkälle, että varmuudella ammun itseäni jalkaan kuvittelemalla pystyväni mihin tahansa. Vaarana oli, että törmäisin taas seinään. Tai siihen kaiteeseen.
Ensin siellä parvekekaiteen tuolla puolen näkyi kaunis ulkoilma. Välillä toki sataa ropisi, välillä tuli jotain rännän tapaista ja välillä lumi tuiskusi vaakasuoraan mutta välillä paistoi myös aurinko. Luonnonvalo. Siellä näkyi joku Nuuksion metsä. Sen jälkeen telttamatka Färsaarille. Yhtäkkiä siellä seisoi Euroopan korkein vuori ja sen jälkeen Seven Summits ja Mount Everest. Yritin palata alkuun ja siihen Nuuksion maisemaan ajatellen, että älä nyt helvetti sentään sekoilemaan ala, haaveile nyt jostain mihin kykenet. Koitin toppuutella itseäni unelmissani, etten satuttaisi itseäni uudelleen. Sen parvekkeen ja kukkulan välissä kun on kuitenkin aikamoinen matka. Ja se kaidekin siinä olisi, se josta jo kerran roikuin.
Kuitenkin, siitä unelmasta tuli päähänpinttymä. Se tavallaan ohitti kaiken logiikan ja järjen ja unohdin tyystin ajatuksen siitä, ettei se muka voisi toteutua. Järkeilin sen niin, että sieltä olohuoneesta pääsee eteisen kautta rappuun, rapusta hissilä alas ja ulos ja siitä sitten pienin ja hitain – mutta varmoin – askelin kohti sitä Everetiä. Että kyllä se siellä jossain on ja odottelee, sinne pitää vain kävellä. Ei juosta, ei hötkyillä, askel kerrallaan kävellä. Ja jokainen askel lähemmäs sitä unelmaa on jo pieni voitto ja uusi energiansäästölamppu.
Tänään olohuoneessani on jo aika monta lamppua. Ja jotenkin tässä viime päivinä ja viikkoina on tuntunut siltä, että täällä paistaisi kuin jossain Tahitilla. Tähän valoon melkein hukkuu.
Viime keväänä päätin lopettaa entiset työt keskittyäkseni siihen unelmaan. Ja olin varma, että tavalla tai toisella teen siitä totta. Askel ja lamppu kerrallaan. Kesällä kiipesin Elbrusille, ensimmäiselle vuorelle. Syksyllä kävin kokeilemassa rajojani kahdella muulla kukkulalla. Tänä vuonna jatkan ainakin Kosciuszkolla, Tamokissa, Kilimanjarolla ja myös uudelleen Kebnekaisella ja Cime du Gélas’lla. Treenaan viisi päivää viikossa sekä fyysistä että henkistä kuntoa matkoja ajatellen, luen paljon. Ja luulin, että näiden reissujen ja treenien valo pitäisi minut pystyssä jo pitkään. Mutta nyt näyttäisi siltä, että se oli vasta alkua.
Viime viikolla sain opiskelupaikan Eerikkilän urheiluopistosta. Aloitan elokuussa luonto- ja eräoppaan opinnot, jotka kestävät vuoden ja jotka valmentavat minua eteenpäin askeleita ottaessani. Päivää ennen kuin pääsykoetilanteessa kävin, sain puhelun joka saattaa mahdollistaa myös taloudellisesti sen, että saan keskittyä opintojen lisäksi unelmaani täysillä. Se oli sellainen puhelu, jota olen toivonut ja odottanut ja johon olen luottanut, että sellainen vielä tulee. Kävin sen tiimoilta eilen tapaamisessa, jossa ikään kuin konkretisoitui tämä haave ja se, että se voi oikeasti toteutua. Tämä matka voi oikeasti olla totta. Ja jos asiat menevät suunnitellusti, pian saan kiivetä ja kirjoittaa, ja suunnata kohti sitä Everestiä tekemällä juuri tätä, mitä nyt tässä Tahiti-olohuoneessani teen. Elämällä unelmaani.
Niin. Nyt tiedän, millaista se on, kun unelmat alkavat toteutumaan. Ja tänään mietin sitä tyyppiä, joka rokkui siitä parvekkeen reunan kaiteesta. Sitä kun se kampesi siitä viimeisillä voimillaan ylös, meni sisään, korjasi valot ja uskalsi sittenkin alkaa haaveilemaan.
Onneksi uskalsi.
TIISTAI 17. HELMIKUUTA 2015
Kohta on kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun viimeisen kerran join viinaa. Oikeastaan ajattelen asian nykyään enemmän niin, että en niinkään lopettanut mitään kuin aloitin jotain. Aloitin itseni parantamisen ymmärtäessäni, että oli tullut aika. Se viinan juonnin lopettaminen vain oli osa sitä prosessia.
Pari viikkoa sitten tuli todella pitkästä aikaa taas askeleita väärään suuntaan, jonnekin sinne, mistä aloitin silloin kaksi ja puoli vuotta sitten. En edes muista edellistä takapakkiani, en muista sellaista olleen oikeastaan sen jälkeen kun lääkityksen vieroitusoireista pääsin eroon syksyllä 2013. Sen jälkeen olo on pysynyt aisoissa ja parantunut kohisten lähes joka askeleella. Kirjoitin siitä tähän blogiinkin tovi sitten, että miten hyvä onkaan tällä hetkellä olla ja kuinka uskomattomalta tuntuu kun unelmat alkavat toteutumaan. Ei varmaan olisi kannattanut. Jinxasin itseni. Sanoin terapiassakin tammikuussa, että kohta varmaan tulee joku tuoli päin naamaa, koska tällä hetkellä on vähän liian hyvä olla ja liikaa hyviä juttuja tapahtuu. Ajattelin hiljakseen, että en minä nyt oikein näin hyvää edes ansaitse ja joku karma oli ilmeisesti sitten samaa mieltä. Vaikka terapeuttini koittikin vakuutella minulle, että ”ansaitsetpas, nauti nyt”.
En oikeastaan tiedä mitä kaksi viikkoa sitten tapahtui. Kaikki alkoi siitä, että autoni eturengas kolisi. Niinkin yksinkertaisesta asiasta. Ajattelin, että siellä on pieni kivi jossain jarrulevyjen välissä ja koitin venkslailla, pakitella ja kaasutella autolla tovin, josko se irtoaisi. Joku varmaan luuli, että nuoriso on lainannut isin Jeepin ja lähtenyt kaahailemaan sillä Hernesaaren suoralle kun minä siellä koitin korjata autoani. No, ei auttanut, joten ajoin naapurin korjaamolle. Eihän siellä mitään kiveä ollut. Eikä ollut oikeastaan jarrupalojakaan. Levytkin meni uusiksi. Neljäsataa euroa, kiittimoi!
Siitä se alkoi. Koko loppupäivän rintaan sattui, ahdistus tuntui kurkussa ja ruokahalu hävisi. Alkuillasta eräs lupaava yhteistyökumppani soitti, että hän sittenkin vetäytyy yhteistyöstä, jota oli itse alun alkaen ehdottanut. Siinä kohtaa mentiinkin sitten jo kovempaa vauhtia johonkin syövereihin. Yritin tehdä tässä vuosien varrella oppimiani korjausliikkeitä, mukavia asioita. Lähdin kävelylle. Menin metsään. Menin rantakahvilaan syömään sitruunamuffinsin. Kävin ostamassa itselleni jotain kivaa. Mikään ei auttanut. Olo huononi. Seuraavina öinä en nukkunut lähes ollenkaan.
Yhtäkkiä, silmänräpäyksessä, aloin käyttäytymään kuten se vanha Teemu käyttäytyi. Suljin kaikki pois, ilmoitin ensin joka suuntaan että haistakaa kaikki vittu ja sitten istuin kotona odottamassa, että voisiko joku niistä haistatelluista tulla käymään. Vanha toimintamalli tuli kuin automaattisesti jostain takaraivosta ulos ja aloin ajattelemaan ja tekemään asioita niinkuin silloin, kun olin todella masentunut. Tuntuikin juuri siltä, mutten huomannut sitä itse, kuten en silloinkaan.
Meni kolmas ja neljäs päivä. Yritin sulkeutua kotiin. Kuuntelin ahdistavia levyjä. En syönyt vieläkään muuta kuin karkkia, se maistui. En nukkunut. Kukaan ei vieläkään tullut käymään. Miksi olisi? Olin käyttäytynyt kuin apina ja omassa kuplassani ollessani ajattelin, että kaikki ovat väärässä, minä olen oikeassa joten pitäkööt tunkkinsa. Oli huonoin olo vuosiin. Fantasioin ryyppäämisestä. Sellaisesta kaoottisesta dokaamisesta, joka sysäsi kaiken järjen syrjään hetkeksi. Mietin, etä pitäisikö? Tai no, en ehkä oikeasti, mutta haaveilin siitä. Se oli hyvä pakokeino joskus, miksei nytkin? Pari lakushottia ja siideriä Majavassa, ai että!
Oikeastihan syytä olooni ei ollut. Juu, kyllä, auto piti korjata. Maksoi neljäsataa euroa. Kyynel. Nytpähän on kunnossa. Yhtestyökuviot kariutuivat? So what. Se ei tarkoita muutosta huonompaan, ainoastaan sitä, että asiat ovat ennallaan. Ja vastaavia kuvioita voi viritellä vielä miljoonia lisää jos siltä tuntuu. Mitään oikeaa syytä ahdistuskohtaukseeni ja takapakkiin ei ollut. Tai ainakaan näistä katalyyteistä se ei ollut kumpikaan. Se taisi tulla jostain paljon syvemmältä.
Meni muutama päivä ja olo alkoi tasoittua kun sain poikani luokseni. Pienen lapsen vilpitön onni vaikkapa siitä, että ruokana on ranskiksia ja nakkeja, on valtava voima. Se tarttuu. Sitä ei pysty ohittamaan. Ainakaan enää, joskus kyllä pystyin. Pari päivää myöhemmin pääsin viimein terapiaan avaamaan aihetta. Ja koska minulla on maailman viisain ja ihanin seksibuutsiterapeutti, sessiomme oli oikeastaan viimeinen niitti olon normalisoitumiseen. Tai ainakin paranemiseen, normaali se ei ehkä ole ihan vieläkään, lähinnä siksi, että pelästyin itseäni aika paljon.
Kävimme läpi tapahtunutta. Mietimme miksi niin kävi ja mikä sen triggeröi. Terapeuttini sanoi, että onkin jo odotellut että koskas se jätkä sieltä pilvien yläpuolelta tippuu. Että se oli lähes välttämätöntä ja vähintään odotettua. Ei minun mielestäni, ajattelin.
Nyt olo on taas ihan hyvä. Kävin juuri laskiaispullalla rannassa, onhan laskiaistiistai. Minulla ei ole ennen ollut viiksiä enkä ymmärtänyt, että puolet kermavaahdostahan jää niihin kiinni syödessä. Oli melko nerokas olo Cafe Carusellissa, kun ensin olin ylähuuli valkoisena hymähdellyt auringonpaisteeseen päin.
Nyt katsoessani itseäni kaksi viikkoa taaksepäin ihmettelen, että mitä tapahtui. Tuntuu, että se oli joku ihan muu. Se oli se Masennus-Teemu tuolta muutaman vuoden takaa, josta ajattelin jo päässeeni lopullisesti eroon. Jota vähän vihaan edelleen, joskin välimme alkavat olla jo parempaan päin. Ne ovat ehkä ymmärtäväiset. Mutta silti ihmetyttää, kuinka helpolla se tyyppi tuli käymään ja moikkaamaan vaikka en pyytänyt. Se vähän pelottaa. Tietää, että se kaveri on näköjään edelleen tuolla jossain aivokuoren välissä olemassa ja että se pystyy tekemään paluun sormia napsauttamalla niin halutessaan.
Ehkä tämä oli ihan hyvä muistutus itselle, että työ ei lopu koskaan. Että oikeastaan se on kuitenkin vasta alussa ja kaikesta on kovin vähän aikaa vaikka se ikuisuudelta tuntuukin. Turvaa onneksi omaan mieleen tuo se, että se vierailu oli aika lyhyt. Että sain kaverin lopulta potkittua pihalle viikoissa. En vuosissa, kuten edellisellä kerralla kävi.
MAANANTAI 11. TOUKOKUUTA 2015
Yritän elää nykyään niin, että pyrin löytämään kaikesta hyvän puolen. Että vaikka jotain ikävää tapahtuu, niin siinä on silti oltava mukana aina jotain hyvää, joku pieni kultareunus. Se helpottaa omaa oloa ja suhtautumista kummasti ja tekee oikeastaan tilanteesta kuin tilanteesta henkisesti vähemmän raskaamman.
Tämä on tietenkin täysi vastakohta siitä, mitä muutama vuosi sitten olin. Ja oikeastaan jo se tekee jokaisesta huonostakin päivästä vähän silti hyvän.
Ennen jokainen vastoinkäyminen ja kriisi oli ikään kuin yksi kivi lisää muuriin, näin Roger Watersin vertauskuvaa lainatakseni. Että kaikki oli aina jo valmiiksi aivan vitusta ja sitten kun jotain tapahtui lisää, niin marttyyrinomaisesti parahdin vain, että niinpä tietenkin, antaa tulla vaan, ei tässä paskakasassa mikään tunnu enää miltään. Ja sitten join koittaakseni saada jonkun tuntumaan joltain. Tai ainakin esittääkseni, ettei mikään oikeasti tunnu miltään.
Nyt kun tulee kriisi kohdalle, yritän katsoa sitä niin, että tästä selvittyäni olen taas vähän vahvempi. Ja yleensä se onnistuu, kun sen tekee tietoisesti ja ottaa sen tavoitteekseen. Näin vastoinkäymisten jälkeen olo onkin taas jopa parempi kuin ennen niiden alkua. Se on aika siistiä huomata. Ja etenkin se, että on tämän kaiken oppinut ja tajunnut.
Viime viikot ovat olleet melkoista tunnepuuskaa joka suuntaan ja samalla, kun olen koittanut pidellä päätä pystyssä, olen antanut fiilisten tulla sellaisenaan ja kohdannut ne. Se sattuu, siinä joutuu vähän peiliinkin tuijottamaan, mutta lopulta se kaveri siellä peilissä iskee aina silmää takaisin. Että kyllä tämä tästä. Ja niinhän se.
Sillä ei ole oikeastaan väliä onko kriisitilanne iso vaiko pieni, onko se jotenkin yleinen vai vain jotain mikä sinun omassa päässäsi on. Jokaisen asian kokee omalla tavallaan eikä kukaan voi nähdä mitä tunnet, yleensä sitä ei pysty edes ulkopuoliselle selittämään. Minä harvemmin edes yritän. Sen sijaan yritän kohdata asian päässäni ja kääntää sen parhain päin. Monet ottavat tämän, etenkin historiani huomioon ottaen, joko syynä huolestua tai loukkaantumisena. Että nyt se on hiljaa, sillä ei ole kaikki hyvin, miksei se puhu? Joko pitää pelätä että se taas masentuu, tai sitten se on vain ihan mulkku.
Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Minä vain olen vuosien yrittämisen jälkeen viimein löytänyt oman tapani kohdata erilaiset asiat. Jos se ulospäin näyttäytyy hiljaisuutena, minulle se esittäytyy rauhallisuutena. Että tässä hiljalleen, pikku askelin, tsup tsup, parannan asiaa. Ja kun se lopulta on ohi, oli lopputulos mikä tahansa, olen taas vähän entistä vahvempi.
Niin, lopputulos. Ennen ajattelin eniten lopputulosta. Ajattelin sitä tupla tai kuitti -tyyppisenä asiana, että joko se on hyvä tai sitten kaikki on kohta taas aivan perseestä. Nykyään ymmärrän nähdä asian niin, että oli lopputulos mikä tahansa minun kannaltani, se on silti tulos. Eli se on joka tapauksessa tilanne jonka pohjalta pitää lähtee seuraavaa vaihetta rakentamaan, joten otetaan se vastaan sellaisena kuin se tulee.
Totta kai lopputuloksesta silti toivoo hyvää. Tietenkin. Ja tällä kertaa, tällä hetkellä, vaikuttaa ihan hyvältä. Tässä on taistelumiekkaa kalisteltu ja se ehkä tuottaa hedelmää. Mutta mikä tahansa se hedelmä onkaan, sen syötyäni olen taas vähän parempi ihminen. Se on tämänkin kriisin kultareunus. Ja jo sellaisenaan ihan hyvä.
TORSTAI 30. HEINÄKUUTA 2015
Minä rakastan vuosipäiviä. Minulla on sellainen tarroilla patinoitu Filofax-tyyppinen Ajaston paperikalenteri, missä kaikki ns. tärkeät hetket on merkattu ja fiilistelen merkkipäivien kohdalla menneitä juttuja. Usein piirtelen niiden päivien kohdalle myös kuvia aina vuodenvaihteessa, kun uudet alkavan vuoden sivut saapuvat. Tässä olen ollut kaksi vuotta selvinpäin, tuossa tulee vuosi siitä kun julkaisin kirjani, kappas parin viikon päästä olisi kymmenvuotis-hääpäiväni jne.
Siksi yllätyinkin kun huomasin Facebookin muistuttamana, että tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä kun nousin Elbrusin huipulle. En nimittäin ollut merkannut sitä kalenteriini millään tavalla. Enkä ymmärrä miten se voi olla mahdollista!
En ymmärrä, koska Elbrusin kiipeäminen on ehkä merkittävintä mitä minulle on tapahtunut sitten poikani syntymän. Se oli päivä ja viikko, joka muutti elämääni ehkä jopa enemmän kuin raitistumiseni kolme vuotta sitten, vaikka olikin tästä suoraa seurausta. Heinäkuun 30. viime vuonna nimittäin opetti minulle itsestäni enemmän kuin ehkä yksikään yksittäinen aiempi päivä elämässäni. Se opetti nöyryyttä, se opetti voimaa. Se kertoi minulle konkreettisesti, että voin ja pystyn tekemään ihan mitä haluan jos siihen itse uskon. Se on tärkein usko mitä olen saanut, usko itseeni.
Samalla Elbrus antoi minulle myös suunnan. Asian, joka oli ollut välillä aika hakusessa mutta jonka tajusin vasta viime syksynä. Jos juomisen lopetettuani olin ollut hukassa ja etsinyt sitä, mitä minä oikeasti olen, Euroopan korkeimmalle vuorelle kiipeäminen antoi vastauksen. Sen viikon aikana Etelä-Venäjällä vuosi sitten löysin sisältäni sen Teemun joka haluan olla.
En silti oikein osaa ehkä kuvailla sitä Teemua sanoin, siis sitä millaisena sen itse näen. Se on enemmänkin tunne sisälläni, jonkinlainen tietous siitä, että viimein tiedän mitä haluan. Ja sen tiedon tuoma rauha, tai ainakin jonkin sortin syvä levollisuus, on se, mikä tekee nykyään elämästäni paremman kuin koskaan ennen.
Minä haluan kiivetä. Haluan kiivetä niin monta vuorta kuin pystyn. Haluan kiivetä Mount Everestille, koska uskon että se on mahdollista. Haluan kiivetä koko Seven Summitsin, nousta maailman kauneimpiin paikkoihin ja tuntea sen olon uudelleen ja uudelleen, mitä Elbrusilla ensimmäistä kertaa koin.
Nyt istun teltassa Norjalaisen jäätikön juurella, enkä ole koskaan elämässäni ollut näin paljoa minä. Minulla on suunta ja suunnitelma. Ensimmäistä kertaa sen sijaan, että harhailen pitkin seiniä pimeässä, tiedän tarkalleen mitä haluan tehdä ja saavuttaa. En sinun takiasi, en hänen, enkä tuonkaan, vaan ainoastaan itseni. Ja eilen kiivetessäni Svartisenin valtavaa jäätikköä raudat jalassani ja hakku kädessäni tiesin joka askeleella varmemmin, että se suunta, joka Elbrusin 5642-metrisellä huipulla vuosi sitten löytyi, on oikea.
SUNNUNTAI 8. MARRASKUUTA 2015
Olen aina pyrkinyt tekemään isänä parhaani. Sinä päivänä kun poikani syntyi liki kahdeksan vuotta sitten päätin, että aion pitää aina huolen siitä, että häneltä ei puuttuisi mitään. Ja että hän tuntee itsensä rakastetuksi mitä ikinä tapahtuisikaan. Että hänellä on aina koti johon tulla, koti missä on turvallista ja hyvä olla. Että hän olisi onnellinen lapsi ja myöhemmin aikuinen.
Mutta se ei tarkoita että olen ollut aina hyvä isä. Lapseni synnyttyä sairastuin masennukseen, mitä seurasi alkoholiongelmat. Olin pojan ensimmäisen vuoden enemmän poissa kuin kotona, enkä suoraan sanottuna muista siitä vuodesta paljon mitään. En oikein seuraavistakaan. Olen joskus sanonut, että eniten minua elämässä hävettää se, että lapseni ensimmäisestä kolmesta vuodesta muistan parhaiten kaikki ne hyvät bileet, joissa olin mukana. Se pitää edelleen ainakin osittain paikkansa.
Erosimme lapseni äidin kanssa pikkutyypin ollessa vuoden ikäinen. Jatkoin ryyppäämistä parhaani mukaan unohtaakseni koko liiton ja eron. Mutta silti pari päivää viikossa minulla oli pieni ihminen kotona, joka siitä muistutti. Alku oli pelottavaa. Yhtäkkiä olinkin lapsen kanssa yksin enkä tiennyt yhtään mitä tehdä. Samalla mieleni haikaili lähimpään baariin jatkamaan erosta alkanutta pakomatkaani. Kyllä se arki siitä kuitenkin pikkuhiljaa lähti sorvautumaan ja yhteispeli pojan kanssa alkoi toimimaan. Niinä ensimmäisinä vuosina luotiin pohja sille tiimille, joka meillä on tänään. Se sellainen ”kyllä me miehet tässä pärjätään”-henki. Hyvin on pärjätty.
Isyyteen pätee lopulta se sama sääntö mitä olen usein toitottanut yrittäjyyden kohdalla: että yritys voi olla vain juuri niin hyvässä kunnossa kuin yrittäjä itse. Menestyvää firmaa ja toimintaa ei kauaa pysty pyörittämään, jos pyörittäjä itse on rikki. Sama juttu se on lapsen kanssa. Jos isä on masentunut alkoholisti, voi lapsella olla asiat vain juuri niin hyvin kuin olosuhteet antavat myöden. Ja vaikka kuinka asiaa koittaisi piilotella ja tekee parhaansa, se ei poista ongelmia taustalta, jotka vaikuttavat väkisinkin myös läheisiin. Ja etenkin siihen lähimpään.
Syksyllä 2012 olin tullut tieni päähän viinan kanssa. Päätin hoitaa itseni kuntoon. Juomisen loppu oli samalla masennuksesta parantumisen alku. Ryhdyin kasaamaan sirpaleista taas ehjää ja kokonaista ihmistä. Ja myös isää. Koska silloin ymmärsin, että vasta nyt minusta voi tulla oikeasti se paras isä, jollainen olin luvannut olla sinä päivänä, kun poikani syntyi. Aloin pitää huolta itsestäni.
Siitä on nyt kolme vuotta aikaa. Tänään olen terve ja raitis, masennuksestakin muistuttaa enää liuta tatuointeja kädessäni. Vieressäni tässä sohvalla makaa maailman paras 8-vuotias poika jolla on maailman paras 36-vuotias isä. Samaa uskottelin itselleni viisi vuotta sitten mutta vasta tänään se on totta. Se on totta sen takia, että minä olen itse kunnossa nyt.
Moni on kysynyt, että eikö ole edesvastuutonta isänä kiipeillä vuoria ja tähdätä kuolemistaan kuululle Mount Everestille, kun on pieni lapsi kotona. Että kuinka kehtaan asettaa itseni sellaiseen vaaraan, että se vaikuttaa väkisin myös lähimmäisiini, jos ei muuten, niin aiheuttamalla ainakin huolta? Olen tavannut vastata, että mielestäni vastuuttomampaa on lähteä ilta toisensa jälkeen pimeään yöhön pakenemaan arkeaan tuoppiin. Siellä sitä vasta muita satutetaankin. Samalla tavalla tein itsekin. Ja samat ihmiset, jotka vuorikiipeilyäni kyseenalaistavat, katsovat hiljaa hyväksyen sivusta jonkun toisen arkipäiväistä ryyppyputkea, oli lapsia kotona tai ei.
Kiipeilyssä ja ulkoilussa ylipäänsä on kyse juuri siitä itsestäni huolen pitämisestä, jota ilman olisin vajaa. Olen löytänyt uuden Teemun vuorilta ja se Teemu on parempi kuin koskaan. Enkä ole koskaan ollut onnellisempi. Kiipeilyn löytäminen auttoi minut rakastumaan itseeni uudelleen ja ilman sitä rakkautta lapsenikin saisi minusta vain puolet. Osaltaan vuoret siis tekivät (ja tekevät) minusta sen parhaan isän. Tai varmuudella ainakin paremman kuin siitä tyypistä, joka baaritiskillä neljä vuotta sitten veti päätään täyteen uskotellen itselleen, että sellainen on.
Katsomme tässä piirrettyjä. Pikkujätkää harmittaa kun ei ehtinyt saada koulussa väkertämäänsä isänpäiväkorttia valmiiksi, raukka luulee, että olen pettynyt. En ole. Paras lahja minulle on se, että meillä on kaikki hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan.
LAUANTAI 11. KESÄKUUTA 2016
Viime viikolla iski jonkinlainen epäuskoinen reality check. Istuin kanootissa melontaparini Eevan ja hillittömän varustekasan kanssa. Edessäni ja takanani lillui lisää kanootteja, jotka olivat täynnä ystäviä, aurinko paistoi ja olimme juuri lasketelleet alas ensimmäisen luokitellun koskemme. Oli keskiviikko. Siinä suvannossa hiljalleen meloessa mietin, että onhan tämä nyt ihan uskomatonta. Että tässä sitä vain ollaan, normaalina arkipäivänä, sellaisena, jonka yleensä olisin istunut toimistolla, ehkä pikku krapulapäissäni, ja ajatellut että sellaista päämäärätöntä se elämä nyt sitten vain on.
Se hetki siinä joella oli sellainen, että jos joku olisi viisi vuotta sitten sanonut, että sellainen tulee, olisin ensin nauranut ja sitten leiponut ehkä turpaan. Koska jotenkin se oli niin kaukana siitä kaikesta mitä aiemmin oli. Ja niin tähtitieteellisen kaukana siitä, mitä silloin viisi vuotta sitten kuvittelin, että voisi olla.
Siinä kanootissa mietin miten suuri päätös se oli hypätä pois oravanpyörästä. Ensin viinasta, sitten musiikkihommista, lopulta pitkälti myös siitä toimistosta ja koko kuvioista ja ihmisistä sen mukana. Pistin parissa vuodessa koko paletin niin täysin päälaelleen, että välillä en meinaa uskoa sitä itsekään. Ja tämä vuosi Eerikkilässä on ollut monella tapaa se viimeinen tarvitsemani irtiotto kaikesta vanhasta, sellainen, joka antoi lopullisen itseluottamuksen painaa eteenpäin juuri tätä joenuomaa, jonka olen valinnut. Ja olla surematta enää sitä, mikä taakse jäi.
Sieltä takaa tarttui toki onneksi mukaan uskomaton määrä kokemuksia, joiden avulla on aika helppo lillua menemään kohti seuraavia isompia koskia. Ja ystäviä, sellaisia jotka näkevät miten hyvä polku tämä on. Heidän kanssaan jatketaan ja uusia hyppii matkan varrelta vähän väliä kyytiin.
Kun katson kalenteriani seuraavan vuoden osalta, joudun haukkomaan henkeä. Ensiviikkoisen 80-kilometrisen koskimelonnan jälkeen suuntaan pohjoiseen. Siellä vaellamme Kebnekaiselle mistä jatkan koulukavereiden kanssa viikoksi Norjan Lofooteille. Palatessamme kotiin eräopaskurssia on jäljellä enää muutama viikko. Kun elokuun alussa valmistun, otan paperit taskuun ja lähden Ruotsin Sarekiin vaeltamaan ja valmistelemaan seuraavaa 365 Klubin vaellusta. Se käy hyvästä treenistä kuun lopussa odottelevaa Mont Blancin huiputusyritystä varten. Sieltä kotiutuessani syyskuussa palaan Sarekiin. Lokakuussa lähiseuturetkeillään, marraskuussa edessä on reissu New Yorkiin ja joulukuussa sitten vuoden Grande Finale, kun pakkaan kuukaudeksi kalsareita rinkkaan ja lähden huiputtamaan Kilimanjaroa Tansaniaan ja siitä suoraan Aconcaguaa Argentiinaan. Palaan tammikuun puolessa välissä kotiin, istahdan ehkä hetkeksi alas, ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, odottelee inboksissani lentoliput Nepaliin huhtikuulle.
Se hetki siinä kanootissa oli uskomaton. Koko ensi vuosi on uskomaton. Tämä elämä on uskomaton!
SUNNUNTAI 12. HELMIKUUTA 2017
Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan. Blogi alkoi lauseella ”minä en ole alkoholisti”, kirjoitin sen nettiin 17. syyskuuta 2012. No perkele, olinhan minä, siinä vain kesti hetken, että asian hyväksyin. Kirjoittaminen auttoi sen ymmärtämisessä. Kirjoittaminen auttoi myös läpi jokaisen romahduksen, notkahduksen ja vastoinkäymisen, joita etenkin soberismini alkuaikoina tuli vähän joka nurkan takaa.
Hiljalleen elämä muuttui, asettui ja löysi uusia uomia ja myös niiden käsittelyssä kirjoittaminen oli apuna. Se oli jopa melkein pakollista, yksi olennainen osa eteenpäin pääsyssä. Virallisesti julistin itseni terveeksi masennuksesta 30. heinäkuuta 2014 seistessäni Elbrusin huipulla, mutta jatkoin kirjoittamista silti.
Tuntuu melkein mahdottomalta lopettaa Soberismia-blogi. Se on ollut minulle vuosien saatossa melkoinen henkireikä ja toisekseen, blogille olen melkein kaiken velkaa. Se on ollut kantamassa minua eteenpäin ja tekemässä minusta terveen. Purin täällä masennukseni jokaisen sopukan ja niistä ylös pääsemisen, jokaisen laakson ja kukkulan matkan varrella. Soberismia kääntyi kirjaksi, jonka painos on käytännössä loppuunmyyty. Se nostettiin Hesarin toimesta Suomen kymmenen parhaan blogin joukkoon, se vei minut niin iltapäivä- kuin naistenlehtienkin sivuille, kaksi kertaa Ylen Aamu-tv:hen, kouluihin ja tapahtumiin luennoimaan ja Tavastialle joogaamaan. Ja kaikista eniten: Tämä blogi sai minut löytämään iselleni oikean ilmaisumuodon ja teki minusta kirjoittajan. Kirjoittajan, jonka tekstejä on luettu netissä tänään liki 1,5 miljoonaa kertaa.
Olen blogin ja kirjani ansiosta tavannut valtavan määrän ihmisiä ja saanut satoja viestejä tuntemattomilta, jotka ovat kiittäneet. Olen niistä jokaiseen pyrkinyt vastaamaan ja jokaisen olen säilyttänyt, ne ovat olleet valtava voimavara. Osan ihmisistä olen tavannutkin ja joistain on tullut jopa läheisiä ystäviä. Kiitos joka ikiselle, joka on minulle palautetta lähettänyt, myös teille, joiden palaute oli negatiivista. Teitä oli viidessä vuodessa kolme.
Eihän Soberismia mihinkään häviä. Sen lisäksi, että sen löytää jo varmaan kaiken maailman alelaareista, se säilyy täällä netissä ikuisesti. Haluaisin ajatella, että blogi on ajaton. Ehkä joku löytää sen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee.
Minun pitäisi tietää millaista on luopua jostain, siitähän tämä koko blogi oikeastaan alunperin kertoo. Tiedän myös miten paljon luopuminen voi antaa ja siksi teen nyt ratkaisun.
Se on sellainen The Scorpions -tyyppinen ratkaisu, että nyt minä lopetan, mutta älkää suuttuko, jos tulenkin takaisin. Eihän sitä koskaan tiedä millaisia asioita tässä eteen tulee ja voihan olla, että tarvitsen tätä henkireikää taas joku päivä. Se voi olla kahden viikon tai kahden vuoden päästä tai ei ehkä ikinä, mutta jätän nyt kuitenkin sen takaportin auki. Ihan kuin tein silloin, kun tälle blogille nimeä annoin. En halunnut kutsua sitä Absolutismiksi, joten kutsuin sitä Soberismiksi, se jätti vielä pienen mahdollisuuden perääntyä. Onneksi en käyttänyt sitä koskaan.
—————————————————————————————————————
Näihin sanoihin päättyy Soberismia-blogi. Tänään, melkein kolme vuotta kirjoittamisen päättämisen jälkeen, olen edelleen raitis, jo kahdeksatta vuotta. Työskentelen ympärivuotisena vaellusoppaana ja palasin juuri Nepalista kiipeämästä 6400-metriselle Cholatse-vuorelle.
Soberismia-blogissa ja kirjassa minut määritteli alkoholismi ja raittius. Ne hallitsivat elämääni ja oikeastaan kaikki tavalla tai toisella pyörivät niiden ympärillä. Tänään asiat ovat toisin. Raittiuden leima on toki ihmisessä aina, mutta se ei lopulta koskaan ole se, mitä ihminen ensisijaisesti on, toisin kuin alkoholistit. Alkoholismi vie kaikelta muulta tilan, kun taas selvin päin ollessa se tila on avoin mille tahansa.
Olen edelleen päivittäin ylpeä itsestäni ja siitä, että korkki on kiinni, mutta enemmän kuin että se määrittelisi minut, se on ”vain” luonnollinen osa elämääni. Enää en ole juoppo tai raitis, en soberisti tai mitään muutakaan, olen ainoastaan ihminen, joka on saanut elämänsä takaisin.
Tuoreita kuulumisiani voi nykyään seurata osoitteessa www.teemuihanpihalla.com.
