Subutex-valtakunta: “Kuka vain voi käyttää”

Teksti Laura Juntunen

Kuvat Laura Juntunen

Päivä alkaa ja päättyy pilleriin, ja välissä haalitaan kaikkea mitä vain on saatavilla. Juttusarjassa seurataan päihdepiirien elämää.

Tällainen on hyvä päivä huumemaailmassa. On kuun alku ja pankissa rahaa. Ollaan matkalla tapaamaan vanhoja tuttuja, sellaisia joihin voi aina luottaa. Tunnelma on niin korkealla, että jalat tuskin koskettavat maanpintaa.

Bussissa kaivetaan esiin pieni lääkepullo, joka on täytetty omavalintaisella seoksella erilaisia pillereitä. Kaikkien joukosta valitaan huolellisesti yksi, jota sulatetaan hetki kielellä, ennen kuin se huuhdellaan alas oluella. Tölkin sihahdus saa kuskin vilkuilemaan peilin kautta hermostuneena matkustamoon.

Jatkamme matkaa asunnolle, jossa kaikki ahtautuvat samaan keittiöön. Tuoleja ei riitä kaikille. Tunnelma on levoton ja tavarat koko ajan hukassa.

Jokaiselle on kuitenkin jotakin. Yksi alkaa valmistella laastareiden liuottamista, toinen rapistelee amfetamiinia sisältävän pussin kanssa. Pienet muoviset klikkikupit mikroon, neulat valmiiksi.

”Katso mun pupilleja, kun vedän tämän”, minua ohjeistetaan, kun amfetamiini on valmis pistettäväksi.

Odotuksista huolimatta silmien pupillit eivät laajene elokuvista tuttuun tyyliin, sillä alla on jo opiaatteja, jotka kutistavat pupillit pieniksi pisteiksi. Pian kuitenkin huomaa, että amfetamiini toimii kuten on tarkoituskin. Alkaa polveileva monologi, jolle ei tule loppua seuraavaan tuntiin. Huulet menevät ajoittain kauttaaltaan valkoisiksi, kun kiihtynyt puhuja unohtaa juoda.

Laastareista liuotettava buprenorfiini on työläämpi juttu, sillä ruiskua täytyy jumpata kiehuvassa vedessä minuuttitolkulla, ennen kuin se on käyttövalmis. Ruiskun muovinen kärki sulaa kuumuudessa mössöksi, joka on leikattava irti vahvoilla saksilla.

Viimeiset pistävät seisaaltaan keskellä keittiötä, veripisaroita putoilee valkealle lattialle. Tällä kertaa vaikutusta ei huomaa ulospäin. Pitkän linjan käyttäjällä Subutex tekee olon lähinnä normaaliksi.

 

Osa Subutexin käyttäjistä liuottaa buprenorfiinin kivunhoitoon tarkoitetuista laastareista.


Turvaa ja valtaa

 

Kun tunnelma rauhoittuu ja kaikki ovat saaneet jotain, tulee aika lähteä ulos. On arki-ilta ja kadut täynnä väkeä, kello käy viittä. Ihmiset ovat matkalla kotiin ja ruokakauppaan. Ohikulkijat tuijottavat kadulla maleksivaa seuruetta, se erottuu joukosta väistämättä.

Puhelimet piippaavat, tunnelma on odottava ja jännitteinen. Tuttuja tulee vastaan lähes joka nurkalla. Kaikki tuntevat toisensa, taputtelevat toisiaan selkään tai käyvät suoraan asiaan: ”Onko sulla mitään?”

Mistään ei ole pulaa, mutta kaikki haluavat jo valmiiksi jotakin. Kavereilta kysellään amfetamiinia, bentsoja, kipulääkkeitä, Viagraa ja parempaa pilveä.  Kaikkea ei välttämättä aiota edes käyttää. Niitä on vain mukava olla olemassa.

Eräs haastattelemistani käyttäjistä selittää, että moni haluaa hankkia itselleen mahdollisimman paljon aineita valmiiksi. Ennen kaikkea on kyse omistamisesta: siitä, ettei joutuisi olemaan riippuvainen muista tai jakamaan aineitaan.

Hamstraaminen tuo turvaa, parhaassa tapauksessa myös valtaa.

”Sitä haluaa tietää, että voi vetää ja tahtoo määrätä itse, milloin vetää.”

 

Loputon säätö

 

Juoksu kaupungilla jatkuu koko päivän, kaupasta toiseen ja asunnolta kolmanteen. Perillä istuskellaan, juodaan olutta, poltetaan savut ja jutellaan. Sitten jatketaan taas matkaa. Virta ei lopu, sillä piriä riittää vielä useampaan annokseen. Käynnissä on jatkuva säätö myös kaiken muun hankkimiseksi. Äänenpainot ovat vaativia:

”Onko sulla mitään?”

”Anna mulle tuollainen, niin muistan sua sitten ensi kerralla.”

”Kääri mulle yksi jointti, kuulitko?”

Kannabiksen haju takertuu vaatteisiin ja leijailee ympärillä kuin pinttynyt hajuvesi. Juuri pilvi houkuttelee paikalle myös ulkopuolisia. Joku käy hakemassa kukkaa taksikyydillä, mittari raksuttaa. Kannabis kelpaa selvästi kaikenlaisille ihmisille.

”Tietäisitkin. Kaikki käyttää. Mitä ”normaalimpia” ihmiset muka on, sen useampi niistä käyttää. Yksi vetää lakkaa työpäivän aikana ja toinen ostaa sunnuntaiaamuna kadulta Xanoreita, että selviää krapulastaan ja pääsee taas töihin. Kuka vaan voi käyttää”, minulle kerrotaan.

En väitä vastaan. Maailma näyttää toisenlaiselta tästä perspektiivistä katsottuna. Mitä syvemmälle menemme, sitä vahvemmin tuntuu siltä, että huumeet läpileikkaavat kaiken. Ja kun niin moni ympärillä käyttää, voi hyvin alkaa kuvitella, että kaikki muutkin vetävät.

 

Subutexin ohella moni käyttää päivittäin erilaisia lääkeaineita. Jokainen aamu alkaa pillerillä, esimerkiksi epilepsiaan, kipuihin ja ahdistukseen määrättävällä pregabaliinilla tai bentsodiatsepiinilla.

 

Keinolla millä hyvänsä

 

Kello 23.30 silmiä alkaa painaa. Viimeinen jointti saa vilkkaimmankin puhujan hidastumaan. Ruoka ei maistu, vaikka koko päivänä ei ole ehditty syömään juuri mitään. Kaksi haukkua sämpylästä, siinä kaikki.

Pöydällä on pieni pilleripurkki, joka kaivettiin esiin myös aamun bussimatkalla. Päivä taipuu yöhön, mutta vielä tuntuu siltä, että täytyy ottaa yksi nappi. Unta tuomaan, kuulemma.

Jemmaan kerätyistä aineista ei ole apua, jos niiden luokse ei pääse. Siksi tämä pieni kitkupurkki kulkee mukana lähes aina. Sen sisällä on ensiapua vieroitusoireisiin: kipulääkkeitä, rauhoittavia, sykettä tasaavia lääkkeitä ja verenpainelääkkeitä. Näillä pärjäisi päivän tai pari.

Purkki on turva pahimman varalle, viimeinen oljenkorsi reflojen uhatessa. Ilman sitä ei ole enää mitään.

”Ihminen vajoaa viekkareissa todella alas. Sitä yrittää välttää keinolla millä hyvänsä.”

Tänään vieroitusoireista ei ole vaaraa, mutta itselääkinnästä haetaan apua kaikkeen muuhunkin: levottomuuteen, ahdistukseen, sosiaaliseen jännittämiseen, unettomuuteen ja tylsyyteen. Pahaan oloon, joka ei jätä rauhaan yölläkään.

Yksi toisensa jälkeen kertoo samaa tarinaa:

”Pakko olla jotain, muuten ei saa nukuttua. Sitä näkee painajaisia ja ihan kamalia valveunia, ja heräilee koko ajan. Vaikka ei olisi viekkareitakaan, ei vain pysty nukkumaan. Ei ole pystynyt vuosikausiin.”

Ja kun aamu koittaa, purkki kaivetaan jälleen esiin. Tunnustellaan kehoa, kuunnellaan mikä tänään painaa. Pillereitä pyöritellään kämmenellä hellävaroen, kunnes löytyy juuri se oikea.

Sitten tehdään kaikki uudestaan.

 

Tässä juttusarjassa toimittaja Laura Juntunen dokumentoi pohjois-suomalaisten päihdepiirien elämää. Kuvat ja haastattelut on tehty osana projektia, jota Juntunen on työstänyt tammikuusta 2020 lähtien.

Lisätietoja: www.juntusenlaura.com/ajankohtaista

 

 

Jaa sosiaalisessa mediassa!

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Vieritä ylös

Kirjaudu tästä

%d bloggaajaa tykkää tästä: