Subutex-valtakunta: ”Kun yrität lopettaa, aineita tuodaan kotiovelle”

Teksti Laura Juntunen

Kuvat Laura Juntunen

Katukaupassa on meneillään kuiva kausi, mutta korvaushoidon aikana aineiden hintojen nousu ei pelota. Juttusarjassa seurataan heinäkuun ajan pohjois-suomalaisten päihdepiirien elämää.

Kesäkuussa Subutex on vähissä Pohjois-Suomen katukaupassa.

Puhelin pirisee, viestit piippaavat ja kaikki kyselevät apuja, mutta kenelläkään ei ole tarjota helpotusta. Moni olisi jo valmis hakemaan buprenorfiinia kauempaankin. Aine tuntuu loppuneen pohjoisesta täysin. Kysynnän ja tarjonnan laki alkaa nopeasti näkyä myös hinnassa. Yhdestä tabletista pyydetään katukaupassa jo yli 100 euroa, puolikkaasta 60 euroa.

Kaduilla liikkuu kalpeita kasvoja. Kaupantekotilanteet riistäytyvät käsistä, pimeässä verkossa kohistaan jo ryöstöistä tapaamisten yhteydessä.

”Taitaa olla jo todella hätä, kun ne mullekin soittaa”, Henkka toteaa hieman huvittuneesti ja laittaa puhelimen pois.

Huumeiden ennustettiin vähenevän katukaupassa heti, kun koronapandemia sai maan toisensa jälkeen sulkemaan rajansa. Viranomaiset ennustivat hintojen nousua, levottomuuksia ja rikollisuuden lisääntymistä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Huhti-toukokuussa huumeita, myös Subutexia, liikkui katukaupassa totuttuun tapaan. Aineita saatiin maahan esimerkiksi Ruotsin rajan yli.

Kesäkuun kuiva kausi ei sekään johdu Henkan arvion mukaan pelkästään koronatilanteesta.

”Näitä tulee aina, ainakin pari kertaa vuodessa. On myös mahdollista, että myyjät käyttävät tilannetta hyväksi hintojen nostamiseksi”, hän kertoo.

Henkan puhelin soi turhaan. Täältä ei löydy hätää kärsiville mitään, sillä Henkka on ollut korvaushoidossa pian neljän kuukauden ajan. Hänen ei tarvitse enää hankkia Subutexia katukaupasta.

Vaikka Henkan ei tarvitse nyt panikoida siitä, mistä saa seuraavan annoksensa, hän kuitenkin tarvitsee buprenorfiinia säännöllisesti. Hän on ehtinyt käyttää aineita noin seitsemäntoista vuoden ajan, suonensisäisesti pari vuotta vähemmän. Ilman säännöllistä annostusta iskevät sietämättömät vieroitusoireet: selkä ja jalat kipeytyvät, ei voi nukkua, koko vartalo tärisee kylmästä, vatsa on sekaisin ja ruokahalu katoaa.

”Mitä pidemmälle se kestää, sen alemmas vajoaa”, Henkka kuvailee.

Henkka alkoi käyttää huumeita yläkouluikäisenä ja on ollut hoidossa monta kertaa. Käyttö on kuitenkin aina jatkunut. Uusin korvaushoito tuntuu Henkan mukaan kuitenkin toimivan.

 

Aina saatavilla

 

Henkka on kotoisin alueelta, jossa Subutexia liikkui runsaasti 2000-luvun alussa. Lähes kaikki hänen tuttavansa alkoivat käyttää ainetta jo nuorena. Niin myös Henkka itse.

Hän ei osaa sanoa, miksi niin kävi. Yksi asia vain johti toiseen. Alakoulussa alkoivat tupakkakokeilut, sitten tuli ensimmäinen humala. Henkka oli noin kolmentoista, kun hän veti ensimmäisen kerran lääkkeitä. Neljätoistavuotiaana hän jo kasvatti ja poltteli säännöllisesti kannabista, joi paljon ja oli kokeillut lääkkeiden lisäksi myös Subutexia nenän kautta.

Kun hän sitten kerran piikitti, mikään muu ei tuntunut enää miltään. Sen jälkeen Henkka on ollut yksi niistä lukuisista pohjoisen huumeiden käyttäjistä, jotka tarvitsevat buprenorfiinia päivittäin. Siitä tuli Henkalle koko elämä.  

”Subutexia vedetään, koska sitä on täällä eniten. Pohjoisessa sitä on aina saatavilla, muuta välttämättä ei. Lisäksi sillä tasataan ja buustataan oloja, kun vedetään muuta”, Henkka selittää.

Subutexia on pakko saada. Sen ohella Henkka kertoo vetäneensä esimerkiksi amfetamiinia, kannabista ja lääkkeitä. Aineiden sekakäyttö on hengenvaarallista, mutta harva uskoo, että vahinko osuisi omalle kohdalle.

Henkka on ollut korvaushoidossa useita kertoja aiemminkin, ensimmäisen kerran parikymppisenä. Silti käyttö on jatkunut. Enää hän ei osaa ajatella tulevaisuutta, jossa ei tarvitsisi ainakin jotain: Subutexia, rauhoittavia, kipulääkkeitä tai pilveä. Uni ei tule ja olo on huono.

Henkka kertoo, että kun on kerran piikittänyt, ei sen jälkeen muu enää riitä. Itse piikittämiseenkin jää koukkuun ja sitä tekee mieli tehdä, vaikkei kärsisi varsinaisista vieroitusoireista. Pitkän kuivilla olon jälkeenkin saattaa tulla yhtäkkinen himo piikkiin tai esimerkiksi amfetamiinin hajuun.

 

”Tätä se on aina”

 

Olen kuvannut Henkan ja hänen kavereidensa elämää puolen vuoden ajan. Ennen hoidon aloittamista Henkka käytti pääasiassa buprenorfiinia, jota hän piikitti joskus useammankin kerran muutaman tunnin tapaamisen aikana.

Kesäkuussa käsivarsien pistojäljet ovat parantuneet ja miehen kasvoille on palannut väri.

Hoidosta huolimatta moni asia on ennallaan. Henkka viettää päivät televisiota katsellen, olutta juoden ja kavereiden kanssa hengaillen. Kaveriporukka ei ole vaihtunut. Henkka pitää edelleen tiiviisti yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa on käyttänyt aineita nuoruudestaan saakka.

”Ei tässä iässä enää löydä uusia kavereita”, hän vastaa heti, kun kysyn, uskooko hän pääsevänsä kuiville liikkuessaan vanhoissa piireissä.

Puhelin soi taas. Henkka ei vastaa, vaan käärii tupakkaa ja on kuin ei kuulisikaan soittoäänen vaativaa ääntä. Kohta kilahtaa vuorostaan ovikello, Henkka nousee. Kuluu minuutti jos toinenkin. Oven läpi kantautuu tuttavallista rupattelua ja naurua. Palatessaan Henkka pudistelee päätään.

”Tätä se on aina. Kun käytät, aineita ei ole missään. Mutta kun yrität lopettaa, niitä tuodaan kotiovelle asti ja tarjotaan vaikka ilmaiseksi.”

Viime aikoina Henkan elämä on ollut varsin hiljaista. Huumeiden käyttö vaikuttaa merkittävästi sosiaalisiin suhteisiin, sillä kaikki pyörii käyttämisen ympärillä. Kun piikittäminen loppuu, katoavat myös tuttavat.

”Ei jää oikein ketään. Kun ei voi olla narkkareiden kanssa, mutta ei voi olla myöskään normaaleiden kanssa. Ei voi mennä niiden vanhojen tuttujen luo, kun heti on joku tarjoamassa jotain kamaa. Ja ne normaalit.. no, kuka muka haluaa olla entisen narkkarin kanssa missään tekemisissä?”, Henkka totesi, kun viimeisintä hoitokertaa oli takana pari kuukautta.

Ulkona on hellepäivä, linnut laulavat ja uimarannat ovat täynnä hymyileviä ihmisiä. Henkka avaa oluen, huuhtelee sillä jotain alas kurkustaan ja laittaa musiikkia soimaan. Pian silmäluomet painuvat kiinni, huulilla kareilee raukea hymy. Sälekaihtimet ovat kiinni, aivan kuten ne olivat kiinni sydäntalvellakin. Valo ei pääse sisään harmaaseen kotiin.

 

Tässä juttusarjassa toimittaja Laura Juntunen dokumentoi pohjois-suomalaisten päihdepiirien elämää. Kuvat ja haastattelut on tehty osana projektia, jota Juntunen on työstänyt tammikuusta 2020 lähtien.

Lisätietoja: www.juntusenlaura.com/ajankohtaista

 

Jaa sosiaalisessa mediassa!

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Vieritä ylös

Kirjaudu tästä

%d bloggaajaa tykkää tästä: