Subutex-valtakunta: ”Pakko oli näyttää, ettei mun kanssa pelleillä”

Huumemaailma on väkivaltainen paikka, jossa rakkauskin jää usein päihteiden jalkoihin. Juttusarjassa seurataan päihdepiirien elämää.
Lukuaika: 3 min

Keittiön ikkunalaudalle paistaa aurinko, ja ovesta kuuluu lintujen laulua. Buprenorfiinilaastareilla täytetty ruisku roikkuu liedelle unohtuneen kattilan reunuksella, kun kaverukset kinastelevat koko ajan suurempaan ääneen. Vesi on pian kiehunut kokonaan pois. Kolmas mies laittaa musiikkia aina vain kovemmalle, jotta se kantautuisi huudoksi kiihtyvän keskustelun yli.

Meteli on korviahuumaava. On suoranainen ihme, etteivät naapurit ole jo hälyttäneet poliisia paikalle.

Kaksikko on piikitellyt toisiaan pitkin päivää. Toisen kustannuksella vitsailu ja maskuliinisuuden kyseenalaistaminen ovat jatkuneet tunteja. Lopulta asunnon omistaja ärsyyntyy. Hän hakee makuuhuoneesta aseen ja heiluttelee sitä toisten edessä.

”On mulla panoksiakin”, hän uhoaa ja kiroaa päälle. Muut eivät ota häntä tosissaan, vaan käskevät viemään aseen takaisin.

”Et sä kuitenkaan uskalla.”

Mies pyörittelee päätään, mutta vie lopulta aseen pois ja palaa hellan ääreen tarkkailemaan ruiskuaan. Pian kiusanteko jatkuu ja lopulta miehen pinna palaa. Hän syöksyy aterinlaatikolle, nappaa sieltä puukon ja painaa sen kaverinsa kaulalle.

”Kyllä ne tunteet on olemassa, mutta ei niitä vaan voi täällä näyttää. Joku käyttää sitä heti hyväkseen.”

”Laitappa nyt poika se veitsi pois”, kaveri nauraa. Häntä ei näytä pelottavan tippaakaan, vaikka terä painaa hänen kaulaansa niin kovaa, että kahvaa pitelevä nyrkki punoittaa.

”Katotaanko? Häh? Tästä näin vaan, ja kuolet siihen paikkaan”, mies uhoaa ja tekee terällä nopean huitaisun vain millien päässä ystävänsä ihosta.

”Kääri nyt jointti ja rauhoitu”, kaveri sanoo, yhä vain virnuillen.

Hetken puhistuaan mies tekee vielä puukolla yhden nopean liikkeen, aivan kuin aikoisi iskeä kaveriaan rintaan, mutta laittaa sitten terän lavuaarin reunalle ja syöksyy pelastamaan ruiskun paahtumasta.

Sekavasta olemuksesta huolimatta värkkien laittaminen valmiiksi sujuu leikiten. Ei aikaakaan, kun hetki sitten raivosta vapissut mies nuokkuu sohvalla unen ja valveen rajamailla, kaiken unohtaneena.

Moni kantaa mukanaan jotain kättä pidempää, kaiken varalta.

 

”Hakkasin sitä pari päivää”

”Pitää olla kiltisti. Nyt ei sais tulla mitään selkkauksia tai syytteitä”, tummiin pukeutunut mies toteaa vilkaisten samalla olkansa yli.

Hän rapistelee reppuaan ja tunkee puukkoa syvemmälle tavaroiden joukkoon silminnähden levottomana, eikä ihme. Olemme keskellä kaupunkia, ja lähelle on juuri lipunut poliisiauto. Teräasetta olisi vaikea selittää viranomaisille.

”Mutta nytkin on sellainen tilanne, että jos väärät tyypit tulee vastaan, niin ei siinä muu auta”, mies jatkaa, ennen kuin lähtee harppomaan toiseen suuntaan.

Tässä maailmassa väkivallan uhka ja pelko ovat usein läsnä. Moni kantaakin mukanaan jotain kättä pidempää: linkkuveistä, puukkoa, vasaraa tai pippurisumutetta. Kotona saatetaan säilyttää ammuksia tai erilaisia aseita. Kaiken voi hankkia vaivatta katukaupasta, saada vaihdossa tai löytää pimeästä verkosta.

Aseille ei välttämättä ole käyttöä, mutta niistä tulee turvallisempi olo arjessa, jossa suurimman vaaran muodostavat omat tuttavat. Huumemaailmassa ryöstöjen ja pahoinpitelyiden uhrit ovat yleensä omaa lähipiiriä, ja vain harvoin täysin sivullisia.

Monilla pitkään aineita käyttäneillä on kokemuksia varkauksista ja pahoinpitelyistä, niin uhrin kuin tekijänkin roolista. Kun yksi aloittaa, on kostonkierre valmis. Omaa kunniaa täytyy puolustaa henkeen ja vereen.

”Hakkasin sitä kaveria lopulta pari päivää. Ei se mukavaa ollut, mutta pakkohan mun oli näyttää sille, ettei mun kanssa pelleillä”, eräskin mies muistelee.

Tapahtuneesta ei yleensä juuri puhuta jälkeenpäin. Ja jos puhutaan, se tehdään kavereiden kanssa uhoten. Vasta kun muut eivät ole läsnä, osa myöntää häpeävänsä tekojaan.

”Se on kauhea kuulla jälkeenpäin, että on potkinut toista päähän, eikä itse muista koko hommasta mitään. Ei niitä halua hirveästi ajatella, eikä se auta jäädä asiaa murehtimaan. Pitää vaan mennä eteenpäin.”

Katumusta harvoin myönnetään ääneen, sillä tunteilulle ei ole täällä sijaa. Sama näkyy myös perhe-elämässä.

Salailua ja surua

Päihdepiirien illanvietoissa kuulee harvoin helliä sanoja. Varsinkaan miesten kesken ei puhuta tunteista tai suhteista. Seksistä sen sijaan jauhetaan paljonkin, usein varsin rehvastelevaan sävyyn.

”Kyllä ne tunteet on olemassa, mutta ei niitä vaan voi täällä näyttää. Joku käyttää sitä heti hyväkseen”, yksi selittää.

Kun suhteessa ovat ihmisten lisäksi mukana päihteet ja huumemaailman lainalaisuudet, parisuhteet ovat usein räiskyviä. Nousuissa erotaan ja laskuissa palataan. Mitä enemmän ikää tulee, on kuviossa usein mukana myös lapsia.

Tässä maailmassa väkivallan uhka ja pelko ovat usein läsnä. Moni kantaakin mukanaan jotain kättä pidempää: linkkuveistä, puukkoa, vasaraa tai pippurisumutetta.

Aiheesta on vaikea puhua. Häpeä ja pelko leimaavat vanhemmuutta ja sen ympärille nivoutuvaa keskustelua, sillä ennemmin tai myöhemmin monissa perheissä päädytään tilanteeseen, jossa lapset on sijoitettu kodin ulkopuolelle. Harva haluaa keskustella toisaalle sijoitetuista lapsistaan.

Ne, joiden lapset asuvat yhä kotona, pyrkivät yleensä piilottamaan päihteiden käyttöön liittyvät ongelmat mahdollisimman hyvin.

Haastatteluissa toistuvat tarinat vanhemmista, jotka huijaavat huumeseuloissa ja piikittävät itseään eri puolille vartaloa salatakseen käytön seuloja ottavilta hoitajilta, jotka usein tarkistavat vain asiakkaidensa käsivarret. Toiset kantavat päivittäin mukanaan jonkun muun antamia virtsanäytteitä, jotta voisivat antaa puhtaat seulat myös sosiaaliviranomaisten yllätystesteissä.

Arjen haasteista huolimatta suuri osa vanhemmista sanoo, että lapset ovat heidän elämänsä paras asia. Syy, miksi he yrittävät räpiköidä kuiville ja saada asiansa kuntoon. Kasvoille leviää lempeä hymy, kun puhuja muistelee lapsensa ensimmäisiä askelia tai haparoivaa pyörällä ajoa. Toisen ääni värisee, kun hän kertoo lapsensa hädästä huostaanoton jälkeen:

”Sitä se vaan hoki. Että mulla on ikävä, haluan kotiin. Miksi en voi tulla jo kotiin?”

Tässä juttusarjassa toimittaja Laura Juntunen dokumentoi pohjois-suomalaisten päihdepiirien elämää. Kuvat ja haastattelut on tehty osana projektia, jota Juntunen on työstänyt tammikuusta 2020 lähtien.  

Lisätietoja: www.juntusenlaura.com/ajankohtaista

Tykkäsitkö lukemastasi? Tilaa Freestyle-lehti ja lue lisää mielenkiintoisia juttuja! Tuet samalla ehkäisevää päihdetyötä nuorisolle. 

Jaa artikkeli:
Jaa artikkeli:
Lue seuraavaksi: