Subutex-valtakunta: Stigma seuraa kaikkialle

Teksti Laura Juntunen

Kuvat Laura Juntunen

Monet päihteiden nykyisistä ongelmakäyttäjistä ovat kokeneet nuoresta asti, etteivät he kuulu ympäröivään yhteiskuntaan. Päihdemaailmaa seuraavassa juttusarjassa puheenvuoron saavat käyttäjät itse.

”Hävettääkö sua liikkua meidän kanssa?”

Vaikka puhujan kasvoilla on virnistys, äänestä kuulee, että itse kysymys on vilpitön. Vastaan kieltävästi. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun haastattelemani huumeidenkäyttäjät kysyvät samaa.

En ihmettele heidän kysymyksiään. Olen seurannut päihdemaailman arkea 8 kuukauden ajan ja kulkenut käyttäjien mukana. Olen jo tottunut meitä seuraaviin katseisiin.

Tällä kertaa istuskelemme kauppakeskuksen kahviossa pienellä porukalla. Olemme maksavia asiakkaita, kahvikupit kämmenten välissä, ja puhumme tavallisella keskusteluun sopivalla äänenvoimakkuudella. Silti meitä tuijotetaan.

Ohikulkijat, vieressä istuvat ihmiset ja vartijat. Toisista huomaa, että he pysähtyvät selvästi kuuntelemaan keskusteluitamme. Yksi kahvilan asiakas jopa kääntää tuolinsa meitä kohti, ja tuijottaa kulloistakin puhujaa aivan kuin kuuluisi seurueeseemme.

Ystäväjoukossa ei ole ulkoisesti mitään erikoista. Siistit vaatteet, puhtaat kasvot ja kesäisen vesisateen kastelemia hiuskiehkuroita siellä täällä. Edes tupakkaa ei kääritä kahvilapöydässä muiden nähden. Jokin olemuksessa kuitenkin antaa heidät ilmi, ja ostoskassiensa kanssa ohi valuvat ihmiset pysäyttävät katseensa kohdallamme.

Tuijottajat eivät näytä siltä, että heitä pelottaisi. Ennemminkin he näyttävät siltä, että he odottavat viihdettä. Jonkinlaista ohjelmanumeroa. Minulle suunnatuista kysymyksistä huolimatta seurueen jäsenet eivät tunnu välittävän saamastaan huomiosta. Moni on nimittäin tottunut siihen jo pienestä pitäen.

”Jo lapsena sai huomata, että moni aikuinen ajatteli tietävänsä millaisia me ollaan. Että koska me on erityisluokalla, asuu tietyssä kaupunginosassa tai on kavereita tiettyjen lasten kanssa, on tietynlainen lapsi, jonka kanssa ei kannata olla tekemisissä. Aika aikaisin sitä saa kuulla, ettei musta tule koskaan mitään. Ja niin sitä sitten alkaa ajattelemaan itsekin.”

 

Buprenorfiinia sisältävien lääkelaastareiden palasia valmistellaan piikittämistä varten.

Nuorallakävelyä 

 

Monen mielestä tuijottaminen on vielä pientä. Paljon enemmän haastateltavia vaivaa se tapa, jolla heidät kohdataan esimerkiksi lääkärin vastaanotolla tai sosiaalitoimistossa.

Vaikka yhteiskunnassa keskustellaan esimerkiksi kannabiksen dekriminalisoinnista, on huumeidenkäyttäjiin liitetty stigma yhä yksi negativiisimmista.

”Tuntuu, että pidetään jo lähtökohtaisesti syyllisenä johonkin. Ihan sama vaikkei ole mitään syytä, sua epäillään kuitenkin”, projektin aikana haastateltu mies muistelee kohtaamisia erilaisissa virastoissa ja poliisin kanssa.

”Jos käy töissä, kohdellaan heti ihan eri tavalla. Ihan sama vaikka vetää jotain, niin jos on kunnon veronmaksaja, saa ihan erilaista kohtelua. Tuntuu, että sossu ei vie lapsiakaan yhtä helposti pois, jos käy töissä”, toinen toteaa.

Sen lisäksi, että moni kokee olevansa yhteiskunnan ulkopuolella tai halveksittu, vallitsee käyttäjien keskuudessa useimmiten myös keskinäinen kastijako.

On niitä, jotka polttavat pilveä, napsivat ekstaasia juhliessaan, sekakäyttäjiä sekä niitä, jotka piikittävät. Ovat he, jotka pystyvät pitämään arkiset kulissinsa pystyssä ja toisessa päässä ne, jotka asuvat kadulla tai varastavat kavereiltaan. Vasikkaan ei luota kukaan, ja kun silta ihmiseen tai tiettyyn porukkaan on kerran poltettu, sitä on enää vaikea korjata. Elämä on jatkuvaa tasapainottelua myös oman yhteisön kesken.

Haastatteluhetkellä on tultu kauas nuoruusvuosista ja ensimmäisistä kokeiluista, kun kokeiltiin pilveä tai vedettiin Subutexia nenään puhtaasta uteliaisuudesta.

“Eihän se kauhean hienoa elämää ole. Mutta ei sitä nuorena tajunnut. Kun seurasi vanhempien jätkien touhuja, näki vain ne jutut ja hetket, jotka vaikutti omaan silmään siistiltä. Harva pääsi näkemään, mitä se elämä oikeasti on. Niitä huonoja hetkiä, kun makaa paskat housussa viekkareissa kotona tai varastaa perheeltä. Ei sitä nuorena tajunnutkaan, mitä tämä on.”

 

Subutexin ohella Pohjois-Suomessa kukoistaa kannabiksen katukauppa. Monelle Subutexin käyttäjälle kannabis on yhtä arkipäiväistä kuin tupakointi ja keino saada rahaa kovempiin aineisiin. Huumeita myydään esimerkiksi pimeässä verkossa myös kotiinkuljetuksella.

Näköalaton maailma

 

Stigma eristää ihmisen muusta yhteiskunnasta. Kun ympäröivä yhteisö työntää pois, ei itsekään enää koe kuuluvansa osaksi tuota yhteisöä. On minä ja ne muut, minunkaltaiseni ja ne toiset. Moni katkeroituu, eikä halua edes yrittää kuulua joukkoon.

Jos on lapsesta saakka kasvanut ajattelemaan, ettei maailmalla ole mitään hyvää tarjottavaa, ei siltä myöskään odota paljoakaan. Jokainen vastoinkäyminen pönkittää ajatusta siitä, että tätä minun elämäni on ja tulee aina olemaan.

Samalla katoaa kyky nähdä kauemmas, kyky haaveilla.

Konkreettisimmin tämä näkyy, kun yritän kysyä haastateltavilta heidän tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Toivotko, että korvaushoito ja kuntoutus onnistuvat? Haaveiletko koskaan parisuhteesta, työpaikasta tai kodista? Missä haluaisit nähdä itsesi viiden vuoden kuluttua? Haluaisitko päästä kuiville tai pysyä poissa vankilasta?

Näitä kysymyksiä seuraa usein vain pitkä hiljaisuus. Nekin, jotka vastaavat, harvoin näkevät ulospääsyä tilanteestaan.

”Kyllähän se alkaa näyttää siltä, että tästä kaveriporukasta kuolee kohta viimeisetkin. Mutta haluaisin minä elää vielä. Haluaisin elää ainakin siihen asti, että lapseni ovat täysi-ikäisiä. Haluaisin tietää, että he pärjäävät.”

 

Tässä juttusarjassa Laura Juntunen on seurannut päihdepiirien elämää, haastatellut käyttäjiä ja kuvannut heidän arkeaan. Kuvat on otettu osana projektia, jota Juntunen työstää edelleen. Lisätietoja: www.juntusenlaura.com

 

Jaa sosiaalisessa mediassa!

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Vieritä ylös

Kirjaudu tästä