SUMMANEN: Karaistukaa, nykynuoret!

Elämme aikoja, jolloin toisen maailmansodan kokeneet alkavat poistua muonavahvuudesta ja heidän sotavuosina syntyneet lapsensa, eli meidän vanhempammekin, alkavat harmaantua kiikkustuoliin.

1960-luvun lopulla syntyneenä olemme kokeneet kolmen sukupolven kestävän valtaisan sosioekonomisen muutoksen. Väestö on siirtynyt pirteistä pilvipalveluiden piiriin. Minulle on vielä mummolassa opetettu kirveen, vesurin ja puukon käyttö. Nykyään ei monellakaan ole tällaista mummolaa. Elämä on suojatumpaa ja pehmeämpää.

Nuorten elintavoista ja jaksamisesta on puhuttu paljon. Opiskelu on vaativaa, kilpailu kovaa. Tulevaisuuden näkymät ovat epävarmat. ilmastonmuutos pelottaa.

1950-luvulla kaikille riitti töitä. Kansa vaurastui, sivistyi ja kaupungistui. Lähiöihin syntyi sukupolvi, joka ei valmistautunut maatilan sukupolvenvaihdokseen, vaan valitsi itselleen oman tulevaisuutensa. Teollisuus tarjosi monessa pitäjässä itsestäänselvän toimeentulon valtaosalle suurta ikäluokkaa. Tämä polvi on työnsä tehnyt ja katselee nyt nuorempien pyristelyä globaalimmassa maailmassa. Sitten syntyi pullamössösukupolvi ja uusavuttomat.

Taidot siirtyivät käsistä pään sisälle. Uuden polven kyvykkyyttä ovay aina vanhat epäilleet.

Itse kävin vielä pientä maalaiskoulua, jossa oli oma keittiö. Ruokalistaan kuuluivat mm. veripalttu ja tilliliha. Hiihtoladun pohjat tampattiin porukalla ja järven jäälle kolattiin pelikenttä. Tarpeilla käytiin ulkohuussissa. Koulumatka sentään taittui bussin kyydissä.

Pari kymmentä vuotta aiemmin isäni ajoi oppikouluun polkupyörällä, 35 km suuntaansa. Hänen isänsä taasen kävi aikanaan kiertokoulun. Vertailu on turhaa, sisllä ihminen mukautuu olosuhteisiinsa, eikä aikakausia voi objektiivisesti verrata. Elintason nousu helpottaa elämää.

Harva kaipaa menneitä aikoja takaisin. Elämä oli kovaa. Maa oli valtaosin köyhä. Sodan arvet tuntuivat kodeissa. Henkinen ilmapiiri saattoi olla ahdistava. Nuorilla ei ollut tilaa kapinoida, ennen 1960-lukua, jolloin erilaiset mm. nuorisoliikkeet alkoivat vaatia uudistuksia yhteiskuntaan. Opiskelijoiden asema parantui. Oli mahdollisuus sosiaaliseen kiipeämiseen. Koulutus mahdollisti vaurauden, jota 1980-luvulla alkoi kertyä koteihin saakka. Tällöin myös nuorisomme ”pehmeni”.

Pehmeämmässä yhteiskunnassa lyötiin vähemmän, keskusteltiin enemmän. Myös tunteista voitiin puhua. Seksuaalisuus alkoi vapautua tabuista. Mielipiteensä sai osoittaa rohkeammin ilman pelkoa poliittisesta vainosta, jota kylmän sodan aikana harjoitettiin. Kommunismin romahduksen jälkeen Suomi kansainvälistyi hiljalleen, kunnes koitti lama. Siitä selvittiin rajuin seurauksin. Mielenterveyspalveluiden karsiminen tuntui eniten juuri nuorten kohdalla.

Millaista on nuoren elämä nyt, kun maailma on automatisoitumassa? Onko koneiden lisääntyminen helpottanut elämää, vahentänyt huolta tulevasta? Luin juuri (HS) tutkimuksesta, joka selvitti korkeakouluopiskelijoiden henkistä terveyttä. Vaikka elämä on fyysisesti helpompaa kuin kouluun hiihtäneellä sukupolvella, on henkinen kuormitus kasvanut. Suoria putkia opiskelusta ansiotyöhön on tarjolla yhä vähemmän. Kokonaisia ammattikuntia kuolee sukupuuttoon. Edes maatiloilla ei pärjää pelkillä käden taidoilla ja perimätiedolla. Nuoria voi ahdistaa jo pelkkä ympäristön muuttuva tila. Uutisointi on nopeaa. Huonot uutiset leviävät hyviä tehokkaammin.

Meidän, vanhempien sukupolvien taitaa olla ihan turha tyrkyttää kokemuksiamme menneiltä ajoilta, jolloin elämä oli fyysisesti kovempaa. Se oli henkisesti paljon helpompaa, ellei kotona ollut erityisongelmia. Turinoida toki voi, mutta mitään viisaita arjen vinkkejä tuskin pystyy tähän päivään soveltamaan. Nykynuoria tulee rauhoitella, kannustaa ja kuunnella. Valoisa tulevaisuudenkuva ei synny talousennusteista, vaan oman pään sisällä. Ihan samassa paikassa, missä pelotkin jylläävät.

Kolumnistimme Petteri Summanen on näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Jaa artikkeli:
Jaa artikkeli:
Lue seuraavaksi: