Kuva: Julius Konttinen
KOLUMNISTI: Teemu ”Pastori” Potapoff ”Olen toiminut reilut 20 vuotta portsarina erilaisten helsinkiläisravintoloiden ovilla, mutta päivätyöni ja sydämeni palo on journalistiikan sekä median parissa. Koulutukseltani olen kahta vaille teologian maisteri. Kolumneistani en rajaa pois juurikaan mitään aihetta. Mikään ei ole minulle liian pyhää käsiteltäväksi. Toivottavasti olet mukana matkassa!”
Millä on oikeasti väliä? Kotimaisen räpin pioneerikaksikko Fintelligens julkaisi vuonna 2003 kappaleen Vaan Sil On Väliä. Biisillä Elastinen ja Iso H, jotka kappaleen julkaisun aikoihin olivat nousseet kotimaiselle musiikkitaivaalle, pohtivat sitä, mikä on tärkeää ja mikä ei.
Tätä kirjoittaessani kuuntelen kyseistä kappaletta, ja syystä. Käyn läpi henkilökohtaisia muutoksia, jotka ovat saaneet minut pohtimaan otsikon mukaisesti sitä, millä on oikeasti väliä. Itsereflektio on vaikea laji: kaikki eivät sitä osaa, tai vastaavasti eivät ehdi tehdä sitä ruuhkavuosien pyörityksessä. Päivät valuvat kuin hiekka tiimalasissa, kunnes hiekan loppuessa huomataan, että elämä on sujahtanut ohi silmänräpäyksessä. Vuosien varrella mikään ei ole lupauksista ja toiveista huolimatta muuttunut, eikä muistikuvina menneestä ole kuin muutamat sosiaalisessa mediassa julkaistut kuvat.
Ruuhkavuodet jo pelkkänä terminä aiheuttaa vakavaa kämmenpohjien hikoilua ja stressitason eksponentiaalista nousua kipurajojen yli. Yleensä sanaa käytetään silloin kun puhutaan, kuinka ensimmäisen, toisen tai kolmannen lapsensa sanut pariskunta räpiköi puolivaloilla lonkeronharmaan loskan läpi muiden kanssa-apinoiden täyttämään ruuhkabussiin murjottamaan ja tuijottamaan älypuhelimen vilkkuvaa näyttöä. Perillä odottaa avokonttorin kelmeä valaistus, surkea, tervaan verrattavissa oleva kahvi ja muutama tunti exceliä, jonka jälkeen voidaankin tehdä sama reissu takaisin kotiin väsyneiden ja kiukuttelevien lasten kanssa täydet kauppakassit molemmissa käsissä. ”Mulla oli niitä haaveita elämäni suhteen. Mitä tapahtui? Noh, nautin elämästäni sitten eläkkeellä…”
Vaikka ruuhkavuodet terminä on korvamerkitty aika pitkälti esikeski-ikäisten käyttöön, yhtä lailla myös nuoret käyvät läpi samankaltaisia suorituspaineita, jotka kasvavat vuosi vuodelta kilpailun kiristyessä. Oli sitten kyse harrastuksista ja/tai opiskelupaikoista. Elämästä on tullut suorittamista, ei elämistä. Aina vedotaan siihen, että nautitaan kaikesta sitten myöhemmin, vaikka elämä tapahtuu juuri tässä, juuri nyt.
Uraan panostaminen on toki tärkeää, jotta voidaan taata sekä itselle että jälkikasvulle hyvä ja turvallinen elämä, mutta yhtä ei voi saada menettämättä toista. Uraputkessa juokseminen on väistämättä pois jostain muusta. Joka muuta väittää, valehtelee. Lukuisat haastattelut, joita on tehty elämänsä päätepisteessä olevien kanssa, ovat osoittaneet tämän todeksi. Uraansa panostaneiden ihmisten suurin harmitus nousee siitä, kun he eivät ole olleet läheistensä vierellä, kun siihen on ollut mahdollisuus. Uraohjuksia yhdistävä tekijä on se, että kaikki ajattelivat nauttivansa elämästä ”joskus myöhemmin.” Entäs kun sitä ”myöhempää” ei tulekaan?
Elämänlanka on ohut ja toisinaan liiankin lyhyt. Ruuhkavuosien, olimme sitten nuoria tai vanhempia, aikana tämän tajuaminen hämärtyy. Kaikessa kiireessä ja hössötyksessä etenemme aina kohti seuraavaa viikonloppua, jolloin ”lataamme akut”, jotta jaksaisimme puristaa taas seuraavan viikon seuraavaan viikonloppuun tai seuraavaan, vielä kaukana siintävään lomaan saakka. Etenemme vapaa vapaalta, loma lomalta. Mutta hetkenä minä hyvänsä kaikki voi muuttua. Emmekä ymmärrä tätä ennen kuin kaikki muuttuu konkreettisesti ja elämä pysähtyy. Elämän täytyy ravistella meidät hereille ennen kuin osaamme ymmärtää nauttia siitä. Tai ymmärrämme sen, mitä tavoitella ja minkä eteen tehdä töitä.
No, millä on oikeasti väliä? Tällä kyseisellä hetkellä. Jokaisella hetkellä. Haluatko herätä viiden, kymmenen, kahdenkymmenen vuoden päästä ja todeta elämäsi sujahtaneen ohitsesi? Tuskin. Haluatko katkeroitua itsellesi, kun et tarttunutkaan tilaisuuteen tehdä jotain, mitä olet aina halunnut tehdä? Tuskin. Totta kai tulee päiviä, viikkoja ja jopa kuukausia, jolloin homma sakkaa, eikä mikään tunnu onnistuvan, mutta aina, aina paskamyrskyä seuraa paremmat päivät. Mikään tässä elämässä ei ole ikuista. Kaikki loppuu aikanaan.
Rancid-yhtyeen sanoin: Life Won’t Wait.
