Vaarallinen pakokeino

”En enää muista ensimmäistä kertaa, kun viiltelin itseäni. Muistaakseni olin 13-vuotias. Kuvittelin, että itseni satuttaminen olisi keino löytää helpotusta pahaan oloon, joka minulla sillä hetkellä oli. Kotona oli vaikeaa ja riitelin äidin kanssa paljon. Hän oli todella kontrolloiva ja rajoitti minulta paljon asioita. Se sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi kuin muut. 

Viiltelin salaa noin vuoden ajan ilman että kukaan huomasi. Väkivalta kohdistui eri puolille kehoa, koska niin sitä oli helpompi piilotella. Sitten mukaan tuli myös muita itsetuhon keinoja: poltin itseäni tupakalla, kuristin itseni tajuttomaksi ja raavin ihoon syviä haavoja. Aloin myös käyttää alkoholia, ja silloin harkintakyky petti yhä useammin. Illat päättyivät sairaalaan tikattavaksi.

Viimeisestä kerrasta on jo monta vuotta. Tausta itsensä satuttamisen kanssa on kuitenkin niin pitkä, että edelleen kun elämässä tapahtuu vastoinkäymisiä, se saattaa pyörähtää mieleen.” 

Näin Jenni muistelee nuoruuttaan, jota väritti monimuotoinen itseen kohdistunut väkivalta.  Jenni ei ole kokemustensa kanssa yksin. 

Asiantuntijoiden arvioiden mukaan jopa tuhannet suomalaisnuoret viiltelevät itseään tai tekevät itselleen muuten väkivaltaa.  

”Monelle nuorelle siinä on kyse pyrkimyksestä helpottaa pahaa oloa ja ahdistusta ja niitä sietämättömiä tunteita, joita ihminen tuntee.  Viiltely on ikään kuin keino lohduttautua valtavassa lohduttomuudessa. Se on kuitenkin hyvin vahingollinen tapa purkaa omaa oloa”, selittää Elina Rajaniemi, ehkäisevän väkivaltatyön asiantuntija ja koordinaattori Maria Akatemian Keijun varjo -toiminnasta. 

Rajaniemi kertoo, että monet Keijun varjo -palvelun asiakkaat kuvaavat itseen kohdistuvan väkivallan tuntuvan pahan olon ja epävarmuuden keskellä asialta, jota he pystyvät itse hallitsemaan. 

”Se on kuin pakokeino kamalasta todellisuudesta. Viiltely voi helpottaa oloa juuri siinä hetkessä”, Rajaniemi sanoo. 

Tätä juttua varten on haastateltu Rajaniemen lisäksi Jenniä, Jaakkoa, Eevaa ja Pajua, jotka ovat menneisyydessä viillelleet itseään. He eivät esiinny jutussa oikeilla nimillään asian arkaluonteisuuden vuoksi. 

Haastateltavien tarinoissa on paljon samaa: väkivalta on alkanut nuorena ja lievempänä, mutta raaistunut ajan myötä. Viiltelyn lisäksi kaikki neljä ovat kohdistaneet itseensä myös muunlaista väkivaltaa. 

Kun mikään ei riitä

Eevan tarina havainnollistaa, miksi itseen kohdistuvaan väkivaltaan tulisi suhtautua aina vakavasti: sillä on taipumusta muuttua aina vain vahingollisemmaksi. 

”Muutin pois kotoa 16-vuotiaana, sillä kotioloni olivat hirvittävät. Äitini oli todella väkivaltainen ja kontrolloiva. Kun muutin pois, ajattelin, että nyt muutun onnelliseksi. Niin ei käynytkään. En osannut tehdä mitään: lintsasin koulusta, minulla ei ollut tuloja enkä osannut tehdä ruokaa, koska ei meillä kotonakaan oltu tehty ruokaa. Vihasin sitä, etten pärjännyt.

Aluksi väkivalta ei ollut kovin näkyvää, mutta siitä tuli yhä rajumpaa. Ensin aloin viillellä käsiäni. Sitten siirryin muualle kehoon. Yhdenkin kerran löin itseäni vasaralla naamaan, jonka jälkeen otin veitsen ja yritin viillellä kasvojani. 

Olin todella hirveä itseäni kohtaan. Halusin näkyviä arpia, että joku näkisi miten paha olo minulla on ja auttaisi minua. Minulla ei ollut tarvetta tappaa itseäni. Halusin vain tukea ja apua. 

Väkivalta itseäni kohtaan oli äärimmäisen voimakas hätähuuto, mutta se saikin vain ihmiset katoamaan ympäriltäni. Edes pitkäaikaiset ystäväni eivät enää jaksaneet olla kanssani. Ja sitten minä lintsasin koulusta entistä enemmän”, Eeva kertoo. 

Kun väkivalta itseä kohtaan jatkuu pitkään, se saa usein yhä moninaisempia muotoja. 

”Jossain vaiheessa viiltely ei enää riitäkään, vaan ihminen tarvitsee aina vain rankempia ja rankempia tapoja satuttaa itseään saadakseen helpotusta. Viiltely voi madaltaa kynnystä tehdä itselleen aina vain kamalampia asioita”, Rajaniemi selittää.  

Toisin kuin usein luullaan, viiltelyyn ei välttämättä liity kuoleman toivetta – ainakaan aluksi. Itsemurhafantasioita voi kuitenkin syntyä sitä mukaa, kun väkivallan kierre syvenee ja teot itseä kohtaan muuttuvat raaemmiksi. 

Itseen kohdistuvasta väkivallasta muodostuu usein itseään ruokkiva kierre. Se herättää ihmisessä häpeän, syyllisyyden ja yksinäisyyden tunteita, joiden myötä itseään satuttava ihminen eristäytyy yhä enemmän muista, mikä taas lisää yksinäisyyttä entisestään.

Lopettaminen voi kuitenkin olla vaikeaa. Väkivaltaan ja siihen liittyviin tuntemuksiin voi jäädä suorastaan koukkuun.

”Teon aikana vapautuu endorfiineja, se on ihan aivokemiallinen reaktio. Monet asiakkaistamme kuvaavat, että jopa tilanne ennen viiltelemistä on todella latautunut. Moni saakin mielihyvää jo siitä, kun he valmistautuvat itsensä satuttamiseen”, Rajaniemi selittää. 

IKON IMAGES / LEHTIKUVA / NEIL WEBB

Kaikki tunteet kuuluvat elämään 

Rajaniemi kertoo, että jos ihminen haluaa lopettaa viiltelyn tai muun väkivallan itseään kohtaan, on ensin olennaista kysyä, mistä tarve vahingoittaa itseään on peräisin.

Jaakon paha olo ja itsetuhoisuus saivat alkunsa rajusta koulukiusaamisesta. Hän jäi vaikeuksiensa ja tunteidensa kanssa yksin, sillä kiusaamiseen ei puututtu, eikä kotona saanut puhua negatiivisista tunteista. Lopulta pahoinvointi purkautui väkivaltana itseä kohtaan. 

”Olin ehkä 13–15-vuotias, kun viiltelin itseäni ensimmäisiä kertoja. Siitä tuli nopeasti tapa. Pian aloin käsivarren ja reiden viiltelyn lisäksi myös polttaa ihoa kuumalla metallilla. 

Itsetuhoisuuteni paheni entisestään, kun päädyin päihdekoukkuun. Jälkeenpäin ajateltuna sekin oli yksi itsetuhoisuuden muoto. Alkoholi ja huumeet turruttivat oloani hetkeksi, mutta selvinpäin olo oli entistä hirveämpi. Täysi-ikäisenä itsetuhoisuus ajoittuikin niihin hetkiin, kun olin selvä. Krapula-aamuisin menin suihkuun ja viiltelin itseäni. 

Ennen kaikkea itsetuhoisuus oli tapa yrittää muuttaa pahaa oloa. Minulla ei vain ollut muita tapoja käsitellä negatiivisia tunteita”,Jaakko kertoo. 

Rajaniemen kokemuksen mukaan varsinkin nuoret käyttävät viiltelyä usein juuri tunnesäätelyn keinona. 

Se, miten kohtaamme tunteemme, pohjautuu pitkälti lapsuuteen. Maria Akatemian vertaistukiryhmissä puhutaankin paljon ylisukupolvisesta väkivallasta ja siitä, miten vahingolliset ajattelu- ja toimintatavat siirtyvät sukupolvelta toiselle. 

”Lähes kaikilla asiakkaistamme on jonkinlaisia laiminlyönnin kokemuksia. He eivät ole esimerkiksi saaneet lapsena näyttää tunteitaan, kuten vihaa tai aggressiota, vaikka nekin ovat tärkeitä, ihmisyyteen liittyviä asioita”, Rajaniemi kertoo.  

Varsinkin menneinä vuosikymmeninä tyttöjä on ohjattu olemaan kilttejä suorittajia, jotka eivät näytä vihaa tai aggressiota. Pojilta on puolestaan saatettu kieltää herkkyyden näyttäminen ja tunteista puhuminen kokonaan.

”Jos ei ole saanut oppia lapsena normaalia, tervettä suhtautumista kaikkiin elämän tunteisiin, voi käydä niin, että suhde tunteisiin vääristyy.” 

Rajaniemen mukaan onkin merkittävää, että nykyään tunnetaidoista puhutaan paljon, ja ne nähdään olennaisena osana lasten ja nuorten kasvun tukemista.  

”On mielettömän tärkeää, että seuraavalle sukupolvelle opetetaan tunteista puhumista, tunnetaitoja sekä tunnesäätelyn eri keinoja. Näin he saavat jo lapsuudessa turvallisia työkaluja vaikeiden tunteiden käsittelyyn”, Rajaniemi sanoo. 

Toipuminen edellyttää uusia toimintatapoja

Vaikka turvalliset tunnesäätelyn keinot olisivat jääneet lapsuudessa oppimatta, koskaan ei ole liian myöhäistä. 

”Muutos tuli vastaan muutamia vuosia sitten, kun rakkaus luontoa kohtaan heräsi. Se tuntui balsamilta haavoille, henkisille ja fyysisille. Huomasin pakenevani pahan olon iskiessä luontoon: kotona varmasti satuttaisin itseäni, mutta luonnossa en. Pystyin viettämään luonnossa niin kauan aikaa, että impulssi oli ohi. Tiesin olevani sinne aina tervetullut. 

Tänä päivänä liikunta pitää mielen kasassa ja terät pois iholta. Työstressi, riittämättömyys, ahdistus, suru ja muut möröt, jotka ennen purkautuivat haavoihin, hajoavat nyt atomeiksi avannossa, uima-altaassa, joogassa ja jumppamatolla. 

Tärkeä apu on myös äärimmäisen ammattitaitoinen psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on ainoa henkilö, jolle puhun itsetuhoisuudestani”, kertoo Paju, joka on viillellyt itseään varhaisnuoruudesta lähtien.

Viime vuosina Paju on alkanut löytää viiltelyn tilalle muita toimintamalleja. Toisin sanoen hän on omaksunut uusia tunnesäätelyn keinoja. 

”Ne ovat taitoja, joita voi opetella. Ne ovat ikään kuin ensiaputaitoja: asioita, joita teet, kun sinulle tulee halu rangaista itseäsi”, Rajaniemi vertaa. 

Joku toinen voi hyötyä punnertamisesta ja x-hypyistä, kolmas taas rauhoittumisesta ja hengittämisestä. Neljäs kirjoittaa ahdistuksen keskellä runoja, viides painaa jääpaloja ihoaan vasten. 

”Jääpalat toimivat sellaiselle, joka tarvitsee tilanteeseen fyysisen tunteen. Jääpaloilla kivun tunteen voi saada aikaiseksi ilman, että lähtisi haavoittamaan itseään”, Rajaniemi selittää. 

”Sinä olet avun arvoinen”

Paju on tuntenut vuosien varrella voimakasta häpeää arvistaan. Tunnetta ovat voimistaneet kokemukset, joissa jopa terveydenhuollon henkilökunta on vähätellyt päivystykseen päätynyttä, itsetuhoista nuorta. 

”Viiltelystä puhuttaessa tuskallisinta kuultavaa on se, että se olisi keino ja tapa hakea huomiota. Nuo sanat sattuvat joka kerta. Silloin kun on satuttanut itseään, ei halua kenenkään tietävän. Sitä haluaa piiloutua koko maailmalta siihen saakka, että arvet ovat parantuneet ja on jälleen kelvollinen tulemaan esiin. Sitä tekee kaikkensa, ettei kukaan saa tietää.”

Juuri häpeä ja salailu tekevät itseen kohdistuvasta väkivallasta vaikean asian puuttua. Olisikin erityisen tärkeää, että apua hakeva ihminen kohdataan herkkätunteisesti, Rajaniemi painottaa.

”Moni nuori haluaisi kertoa asiasta, mutta se on vaikeaa. Usein nuori saattaakin vihjailla asiasta ja ikään kuin tunnustella maaperää, että voiko tälle aikuiselle puhua. Jos aikuinen ei huomaa vihjeitä eikä tartu niihin, tilaisuus voi mennä ohi. Mutta jos nuori avautuu sinulle, se kannattaa ottaa suurena luottamuksenosoituksena.”

Apua ja tukea hakevat nuoret kaipaavat ennen kaikkea rohkaisua. 

”Sellaista puhetta, että sinä olet ok sellaisena kuin olet, sinä olet tärkeä ja arvokas, ja että vaikka nyt on rankkaa, niin asiat järjestyvät. Nuoren pitää saada kuulla, että hän on avun arvoinen.”

Eniten Rajaniemi onkin huolissaan niistä nuorista, jotka eivät koskaan kerro asiasta kenellekään. 

Aikuinen, uskalla puuttua

Kaikki tässä jutussa kokemuksiaan jakaneet ovat sittemmin päässeet viiltelystä eroon. He ovat saaneet apua esimerkiksi terapiasta, kuntoutuksesta, liikunnasta ja kirjoittamisesta. 

Jutun alussa tarinansa jakanut Jenni toivoo kuitenkin yhä, että aikuiset olisivat reagoineet hänen itseensä kohdistamaan väkivaltaan paljon aiemmin.  

”Kun viiltely muuttui rajummaksi, se tuli myös vanhempien ja terveydenhuollon tietoon. Siihen ei kuitenkaan puututtu ennen kuin olin 16-vuotias, ja jouduin ensimmäistä kertaa osastolle. Sitä ennen se oli ehtinyt jatkua jo monta vuotta.

Olisin ehdottomasti toivonut jotain radikaalimpaa puuttumista toimintaani. Terapia olisi ollut ajankohtaista jo alaikäisenä, ehkä myös jonkinlainen sijoitus. Mun käyttäytyminen oli niin henkeä uhkaavaa”, Jenni toteaa. 

Apua kannattaa hakea. Mitä aiemmin, sen parempi.  ”Jos sinulle tulee edes sellainen ajatus, että voisit satuttaa itseäsi, se on jo riittävä syy tulla juttelemaan”, Rajaniemi kannustaa.

Kokemukset osoittavat, että vaikka itseen kohdistettu väkivalta olisi jatkunut pitkäänkin, horisontissa on silti toivoa. 

”Toipuminen on aina mahdollista.”