Tätä kirjoittaessani minulla on ympärilläni laaja ystäväpiiri, tukiverkosto, joka koostuu niin hyvänpäiväntutuista kuin todella läheisistä ystävistä, jotka ovat minulle enemmän perhettä kuin ystäviä. Puhumattakaan siitä, että vierelläni on nainen, joka tukee ja rakastaa minua sellaisena kuin olen. Tai että lähimmät sukulaiset ovat aina yhden puhelinsoiton päässä.
Kaikilla ei ole näin. Nopeasti eteenpäin kiitävä suoritusyhteiskunta puristaa ihmisestä kaikki mehut irti, eikä aikaa riitä juurikaan muuhun kuin kaikkeen pakolliseen tekemiseen. Aiemmin niin tiiviit ystävyys- ja perhesuhteet natisevat liitoksissaan, kun ruuhkavuodet vaativat veronsa. Hyvä, jos aikaa löytää edes itselleen, saati sitten ystävyyssuhteiden ylläpitämiseen. Ennen niin läheiset ystävät ja tutut erkaantuvat toisistaan elämän vieden mennessään, kunnes kaikki pysähtyy kuin seinään. Tulee ero kumppanista.
Virsi on vanha ja monille niin tuttu. Ei ollut aikaa, voimavaroja tai viitseliäisyyttä panostaa ja ruokkia sitä kaikkein läheisintä ihmissuhdetta. ”Ollaan oltu niin monta vuotta yhdessä erikseen.” Kymmenen tai viidentoista vuoden yhteiselon jälkeen osapuolet alkavat kerätä elämän palasia uuden edessä. Ja monesti yksin. Kun yrittää soittaa vanhoille tutuille, heillä on kiire, koska ruuhkavuodet. Pian eronnut löytää itsensä kotoaan tai lähibaarista turruttamasta yksinäisyyttään kuningas alkoholin avulla. Alkaa kierre, joka pahimmillaan johtaa syrjäytymiseen, josta palaaminen ei ole mahdotonta mutta vähintäänkin haastavaa. Etenkin keski-ikäiset suomalaismiehet ovat samaa ikäluokkaa olevia naisia useammin vaarassa jäädä sivuraiteelle.
Yksinäisyys on huolestuttavassa määrin kasvava ilmiö nyky-Suomessa, eivätkä sen uhreiksi jää ainoastaan keski-ikäiset miehet, vaan yhtä lailla yksinäisyyttä potevat ja siitä kärsivät niin nuoret tytöt ja pojat kuin perheenäiditkin, jotka jäävät kotiin hoitamaan lapsiaan. Vaikka sosiaalinen media ja pikaviestimet, kuten esimerkiksi Facebook tai Whatsapp luovat harhan siitä, että meillä on laaja verkosto ja ystävät sekä tuttavat muutaman napin painalluksen päässä, sitä se vain on, harhaa. Nojaamme liikaa sen varaan, että meillä on kaverilistalla muutamia satoja puolituttujen nimiä bittiavaruudessa, kun todellisuudessa ne oikeat konkreettiset ihmiskontaktit jäävät ohueksi pintaraapaisuksi.
”Ihmisen ikävä toisen luo…” Näin lauloi Mikko Alatalo, Tampereen lahja Suomelle. Ihmisen yksinäisyys on ehtymätön lähde, josta taiteilijat alasta riippumatta ovat ammentaneet inspiraatiota vuosisatojen ajan. Ihmistä ei ole tehty elämään yksinäisyydessä. Ei edes Pentti Linkolaa tai sitä vannoutuneintakaan misantropistia. Jopa he etsivät ja haluavat rinnalleen toisen samalla tavalla ajattelevan, jonka kanssa jakaa elämä ja sen tuomat nousut sekä laskut. Ihminen on laumaeläin, joka selviytyäkseen tarvitsee muita ihmisiä lähelleen.
Menneen kevään aikana olen moneen otteeseen pohtinut yksinäisyyttä Suomessa, kun lehtien palstat ovat pullistelleet selkäpiitä karmivia otsikoita siitä, kuinka seniorit ovat jääneet yksin hoivakodeissa hoitajien uupuessa työtaakkansa alle ja yrityksen tehdessä sitä, mitä sen odotetaankin tekevän: tekevän voittoa osakkeenomistajilleen. Vaikka en missään nimessä voi hyväksyä sitä, millä keinoin hoivakotien johtoporras on voittoa tehnyt, myös meidän keski-ikäisten, näiden senioreiden lasten, pitäisi kantaa oma vastuumme siitä, että ikäihmiset on jätetty yksin.
Otsikot toivat mieleeni muutama vuosi sitten joulun alla operoimani hyväntekeväisyystapahtuman, jonka toteutin yhdessä Helsinki Mission ja Pirkan kanssa. Vierailimme vahtimestarikollegoideni kanssa senioreiden luona ja veimme heille joululahjakassin, mutta emme vain tiputtaneet kassia ovelle ja toivotelleet hyviä jouluja, vaan halusimme viettää heidän kanssaan edes pienen hetken. Pitää heille seuraa. Samalla, kun oli upeaa kokea iloinen vastaanotto, oli surullista kuulla näiden senioreiden suusta, kuinka pojilla ja tyttärillä ei ole aikaa käydä vierailulla kuukausiin, kun ”on niin kiire töissä ja on ne lapsetkin”. Mikä työtehtävä tai Excel-taulukko on niin tärkeä, että ei ole aikaa pitää huolta tärkeimmistä ihmissuhteista?
Entä jos et yhtenä iltana selaisikaan Instagramia ja tuijottaisi sinulle täysin tuntemattomien ihmisten kuvia, vaan tarttuisit puhelimeen ja soittaisit isällesi tai äidillesi, jonka kanssa et ole puhunut muutamaan viikkoon? Entä jos kerran viikossa sulkisitkin työkoneesi normaalia aikaisemmin ja menisit kotiin halaamaan heitä, jotka ovat tärkeimpiä? Ihmiselon lyhyys paljastuu kaikessa karuudessaan siinä vaiheessa, kun joutuu miettimään sitä, kuinka olisi aikanaan pitänyt.
Vapauden ja vastuun sanomaa saarnaava Teemu ”Pastori” Potapoff kirjoittaa vakkarikolumnistina Freestyle-lehdessä. ”Olen toiminut reilut 20 vuotta portsarina ravintoloiden ovilla, mutta päivätyöni ja sydämeni palo on journalistiikan sekä median parissa. Koulutukseltani olen kahta vaille teologian maisteri. Minulle ei mikään aihe ole liian pyhää käsiteltäväksi. Toivottavasti olet mukana matkassa!”
